Kokemuksia: pieni asunto ja iso perhe

Isäni ja veljeni kanssa asuimme noin 45m2 kaksiossa yläaste- ja lukioaikana. Mahduttiin mielestäni hyvin, isällä oli sänky olkkarissa, mutta teki työmatkojen takia oltiin paljon myös kahdestaan. Bileitä ei järjestetty kertaakaan vaan oltiin fiksusti ja joskus pari kaveria kylässä.

Mieheni kanssa olemme asuneet 32m2 yksiössä, oli ok.

Hetken aikaa esikoisen synnyttyä asuimme myös appivanhempien kanssa 70m2 kolmiossa. En tykännyt.

Sittemmin on asuttu ahtaimmillaan 50m2 kaksiossa kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa väliaikaisesti ennen oman kodin valmistumista. Lapsilla oli yhteinen makuuhuone ja vanhemmat nukuimme avokeittiö/olohuoneen vuodesohvalla, vuodevaatteet päiväksi senkkiin. Samanlaista kaaosta se oli kuin missä tahansa muualla pienten lasten kanssa, mutta välillä melutaso ahdisti lähinnä naapureiden puolesta. Mahtui asuntoon jopa piano ja kaikki soittimet, ei vain hirveästi uskallettu soittaa. Asunnossa mielestäni ikkunat oli suunnattu todella hyvin, joten periaatteessa ei ollut mitään ongelmaa asua siellä. Pidemmän päälle lapset tietty tarvitsee jo enemmän tilaa ja vanhemmatkin enemmän yksityisyyttä.

Asuin lapseni kanssa kaksistaan 42 neliön kaksiossa. Hyvin mahduttiin. Muutettiin pois, kun lapsi oli kolmannella luokalla.

Lisää kokemuksia.

Mun lapsuudenkoti oli 63-neliöinen kolmio. Meitä lapsia oli kolme ja meillä oli yhteinen makuuhuone, joka ei tuntunut ollenkaan edes pieneltä, vaan keskellä oli hyvin tilaa leikkiä niillä vähillä leluilla mitä meillä oli. Minä nukuin nuoremman veljeni kanssa kerrossängyssä ja isoveljellä oli tavallinen sänky. Vanhemmat olivat makkarissa.

Kun muutimme tuosta isompaan, me lapset olimme 9, 10 ja 12. Uusi koti oli 95 neliötä ja neliö. Minä sain oman huoneen, veljet olivat kahdestaan. He saivat omat huoneet kun muutin 19-vuotiaana pois. He olivat silloin 18 ja 21, tosin eivät kumpikaan enää pitkään asuneet kotona tuon jälkeen. 

Ihmiset eivät niinkään tarvitse tilaa kuin tavarat. Jos onnistuu hillitsemään tavaramäärää, niin pienempikin asunto riittää. 

Meillä oli rintamamiestalon alakerta, isokammariksi sanottiin mitä nykyään kutsutaan olohuoneeksi. Isä ja äiti nukkuivat siinä, levitettävä sohva. Mummo asui yläkerran huoneessa. Me lapset oltiin pikkukammarissa, veljillä kerrossänky ja mulla pinnasänky. Taisin aika isoksi olla pinnasängyssä, kun kykenen muistamaan sen ja miten kevyesti kiipesin sinne ja sieltä pois. Hämärä mielikuva on, että mulle hommattiin sitten joku tavallinen lastensänkykin. Mummon kuoltua veljet sai mummon huoneen, minä aloin nukkua sohvalla ja vanhemmat saivat levitettävän hetekan pikkukammariin. Muutama vuosi tuon jälkeen vinttiin tehtiin toinen huone ja minä sain oman huonee, samalla poikien huonetta laajennettiin. 

Mun parhaan kaverin porukka asui ehkä n. 60 neliön asunnossa, kuusi henkeä. Heillä oli yksi kammari jaettu hyllyllä kolmelle, niin että vanhin sai oman sopen ja toisella puolella oli kerrossänky. Yksi lapsista nukkui ruokailutilassa, heillä oli pikkuruinen keittokomero ja erillinen ruokailutila. Isä ja äiti heilläkin olohuoneessa. 

Mieheni kotona on ollut kahdeksan lasta, rintamamiesmallinen talo, alakerrassa tupa ja kamari, yläkerrassa kaksi kamaria. Heillä se talo oli kyllä maalla, että kesällä oli aittatilaa missä nukkua ja tytöt kuulemma painuivat aittaan heti kun keliä oli tarpeeksi että tarkeni.