Näin pääsiäisen kunniaksi pohdimme ikuista elämää

Mun kotikaupungissa torilla ja muilla julkisilla paikoilla oli saarnaaja. Sellainen vanhahko, entisen alkoholistin näköinen mies joka pajatti Jumalan sanaa ohikulkijoille. Aina naureskeltiin sille teininä kun käveltiin ohi. Että joku ihminen viitsii nolata itsensä tolleen. Pappeja sen sijaan arvostettiin. Papeilla oli nätit vaatteet ja hyvät jutut, hyväkäytöksiset lapset ja muuutenkin olivat aika priimaihmisiä. Nykyään hävettää se naureskelu. Saarnaaja oli uskossa ja yritti pelastaa ihmisiä. Luottamukseni pappeihin sen sijaan on rapistunut. Nykyään näyttää jotenkin tosi keinotekoiselta ja harkitulta se pappien "hyvyys".

Olen lueskellut vähän NDE:istä elli near death experienceistä. Tyypillisessä NDE:ssä ihminen irrottautuu ruumistaan, kulkee pitkin tunnelia jonka päässä on valo, kohtaa kuolleita sukulaisiaan ja jonkun jumalan tapaisen olennon joka säteilee ehdotonta rakkautta. On olemassa myös negatiivisia NDE kokemuksia. Niille on tyypillistä kipu, joidenkin katkerien, pilkkaavien olentojen läsnäolo ja tunne loputtomasta tyhjyydestä tai helvetistä. Yleensä ihmisen, joka on kokenut NDE:n, elämä muuttuu pysyvästi. Varsinkin yksi muutos on mielenkiintoinen: vaikka heidän kiinnostuksensa henkisiä asoita kohtaan kasvaa, he menettävät kiinnostuksensa uskontoa ja kirkossa käymistä kohtaan. Joidenkin tutkimusten mukaan noin 20% sydänpysähdyksen saaneista ilmoittaa kokeneensa NDE:n ja näistä n.20% negatiivisen NDE:n. Toisin sanoen sydämenpysähdyksen saaneista 85% ei ole joko kokenut NDE:tä tai ei halua kertoa siitä. Valitettavasti en ole löytänyt tutkimusta jossa kerrottaisiin onko mitään eroa niiden välillä jotka kokevat negatiiivisen tai positiivisen NDE:n.

Jos joskus tulevaisuudessa keksittäisiin lääke tai joku kone jolla voisit päästä samaan aivotilaan kuin sydämenpysähdyksessä mutta turvallisesti eli voisit kokea NDE:n ilman pelkoa kuolemasta, niin uskaltaisitko ottaa lääkettä?