Nuorena valitsee aina väärän kumppanin.

Ihan tuuripeliä se on vanhemmallakin iällä.

No tähän ei päde välttämättä nuoruus niinkään vaan koskee kaikkia ikäluokkia ja ihmisiä: Älä seurustele ennenkuin osaat olla yksin. 

Opin sen itsekin parin hukkaan heitetyn vuoden jälkeen. 

Mä pystyisin ainakin nyt nelikymppisenä saamaan niin paljon paremman miehen kuin nuorempana. En silloin tykännyt seksistä ja se rajoitti miehenetsintää kauheasti. Oikeasti harmittaa ja kaduttaa, että en ole enää vapaa.

Voi jollain muullakin käydä uskomaton tuuri, niin kuin mulla on käynyt.

Aina? Jaa, taidan olla eri mieltä. Olin 18v kun tapasin mieheni, siitä on tänä keväänä 25v. En tuon parempaa ihmistä olisi voinut vierelleni löytää!

Ja paradoksi on se että sitten vanhana on jo puhkinussittu ja pilalla oleva luuska :/

Olen yhä ensimmäisen pidemmän seurustelukumppanini kanssa. Tavattiin kun mies kävi armeijaa.

En tiedä yksinolosta mitään, molemmat muutettiin lapsuudenkodista yhteiseen asuntoon.

Isäni ei ole koskaan osannut elää parisuhteessa. Äitini kanssa oli 20 vuotta, olen kohta ollut saman ajan tässä suhteessa. Isäni elää sinkkuna nyt eläkkeellä, hän ei ole parisuhdeihminen, useampia naisia tosin on ollut.

Kukaan meistä ei ole valmis. Itsekin olen varmaan jollain tavalla erilainen kuin mitä olin kun tapasin mieheni. Minusta parisuhde ei ole muuta kuin halua elää jonkun kanssa samassa tilassa, en sano tuntevani miestäni vaikka hänet hyvin tunnenkin, mutta vältän itsestäänselvänä pitämistä. On ihanaa että joku valitsee olla kanssani ja päinvastoin.

Mä kyllä olen valinnut ihan oikean kumppanin jo nuorena. 16-vuotiaista oltu yhdessä, nyt ikää kohta 40. Kaikenlaista on elämä eteen heittänyt, mutta ei ole koskaan tullut olo, että miesvalinta olisi väärä. Päinvastoin, usein mietin muiden ihmissuhdedraamaa seuratessani, että olenpa onnekas, kun ehdin "varata parhaan päältä" jo teininä. :)

No isovanhempani ja vanhempani ainakin osuivat heti oikeaan. Ovat sanoneet että eivät voisi parempaa puolisoa toivoa =)

[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 11:23"]

Ja paradoksi on se että sitten vanhana on jo puhkinussittu ja pilalla oleva luuska :/

[/quote]

Päinvastoin ;) Osaa antautua seksiin täysillä, ei ole enää niin paljon estoja, tietää paremmin mitä haluaa ja mistä nauttii, ja halujakin saattaa olla paljon enemmän. Näin kävi ainakin itsellleni. Säästelin itseäni nuorena kun ei ollut niitä haluja ja vaikka en olisi säästellytkään, niin intohimo ei kulu käyttäessä, päinvastoin. 

Onko mahdollista, että nuorena kävi hyvä tuuri ja valitsin aika kivasti? Olen sen nyt vanhemmalla iällä tajunnut enkä sit sen takia ole viittinyt vaihtaa, että yleisen mielipiteen mukaan 15-vuotiaan aloitetut suhteet ei kestä.

Ihanaa yleistämistä taas... Minä löysin minulle täydellisen miehen 18-vuotiaana. Ei me sitouduttu vielä silloin nuorena, yhteen muutettiin joskus 21-vuotiaina, naimisiin 9 vuoden seurustelun jälkeen ja lapset noin 27-28 vuotiaina. Nyt kymmenen vuotta naimisissa ja melkein 20 vuotta yhdessä ja paremmin ei voisi mennä. Olisko pitänyt erota vaan, koska satuttiin tapaamaan nuorena?

[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 11:05"]

Eihän sitä silloin tajua, vaan vasta vanhempana ja oikeasti kypsänä.

[/quote]

Olisi kannattanut miettiä vähän etukäteen silloin nuorena eikä pilata elämäänsä kaikenlaisilla pettämiehillä ja muilla väkivaltaisilla ääliöillä. Sitä niittää, mitä kylvää.