Sinulle, joka olet tyytymätön elämääsi

Koska en pääse eroon persoonallisuushäiriöstä tai periytyvästä fyysisestä taudista vain kivojen ajatusleikkien avulla. Voin valittaa tai olla valittamatta, mikään ei siitä muutu. Oletko ajatellut että valittava ihminen on usein aivan loppu vaivoihinsa itsekin? Hän valittaa, koska haluaa edes hetkeksi jakaa taakkansa jonkun toisen kanssa.

Tervetuloa todellisuuteen, ap.

Minulla muutos ei ole leikintekoa, vaan vaatii todellista työtä, johon en juuri nyt pysty vakavan masennuksen takia :(

Mitä aloittaja tarkoitat ajatusleikeillä? Miten ne ovat omalla kohdallasi toimineet?

Koska sellaista elämää jota toivoisin en näissä puitteissa voi saada. Ja niiden puitteiden muuttaminen on aika mahdotonta, tai vaatisi vähintää lottovoittoa ja taikurin taitoja.

Rahaa ei tule pelkällä ajatusleikillä saati uutta työpaikkaa. Terveyttä ei voi ostaa. Vähemmästäkin alkaa vituttaa tää elämä kun rahat on aina loppu, työpaikalla kiusataan (pomo), sairautta ja vaivas toisen perään itsellä ja lapsella. Sairauksien hoito vaatii rahaa jne. Oravanpyörä on valmis. Ei se vitutus lievene vaikka joku käskee ajatella positiivisesti ja mennä aurinkoisella säällä kävelylle.

Ymmärrätkö ap? Tod näk et koska oleilet omassa pikku kuplassasi.

No ap varmaan tarkoitti tässä asioita, joihin voi itse vaikuttaa. Totta kai esim. vakava sairaus vie mielen matalaksi. Mutta esim. uudeelleenkouluttautuminen, asuinpaikka ja laihduttaminen on useimmiten ihan itsepäätettävissä. Helppoja muutokset ei yleensä tietenkään ole.

Niin, itsellä syy huonoon oloon on gardun takkuaminen. Järkyttävää, miten ajatus lukkiutuu heti, kun yritän ryhtyä kirjoittamaan. Nyt pitäisi tämän kevään aikana saada valmiiksi. Ehkä elämä näyttää sitten valoisammalta. Tiedän, että tämä on pienen pieni murhe tässä maailmassa, mutta kyllä sitä ihminen voi jäädä tyhjänpäiväiseen jumiin.

Ei se ole niin helppoa... Mutta olen kyllä niitä, jotka eivät valita, vaikka asiat on huonosti. Tiedän kyllä, ettei sitä kukaan jaksa kuunnella.

Voi vittu. Olen hakenut uutta työpaikkaa pari vuotta, sekä koulutuksiin, mutta en ole päässyt mihinkään. Korkeakoulututkinto tehty, enkä ole päässyt päiväksikään tekemään koulutusta vastaavaa työtä.

Mieheni on empatiakyvytön ja haukkunut minua kaikki nämä vuodet, eroa on kokeiltu, mutta lapset kärsivät siitä. En ollut sen onnellisempi yksin, ja kuten jokainen elämänkokemusta omaava ymmärtää, miehessäni on kaksi puolta ja se toinen on välittävä ja huolehtiva. Pariterapia ei auttanut ongelmiimme.

Mitä voin vielä tehdä asioiden parantamiseksi?

Mä mitään valita... Mutta ei tähän mitkään ajatusleikit auta mitään.

Numero 8, miten jaksat elää, jos et valita kellekään? Itselläni tilanne on sellainen, että työpaikallani melkein kaikki valittavat jostakin. Monesti minä olen se, joka kuuntelee. Minulla on paha olla myös, ja on oikeasti ihan pakko valittaa ystäville, vaikka tiedän, ettei se ole hyvä juttu. Koetan välttää valittamista, mutta en pysty. On vain niin paha olla.

Aiemmin valitin äidille, mutta hän on nyt jo vuosia ollut sairaana, joten en voi lisätä hänen kuormaansa. Hänelle kerron, että minulla kaikki sujuu "normaalisti".

Mies ei jaksa kuunnella minua. Lapselle ei kannata valittaa, koska se ei minusta ole oikein.

No myönnetään, tietysti on sitten maksulliset terapeutit. He kuuntelevat valitusta työkseen.

Käytkö säännöllisessä terapiassa, numero 8, vai miten kestät päivästä toiseen?

Ei se niin automaatti ole se ilonkaan saaminen asioista. Mä esim. aloitin kuntoilun ja kyllä, olen saanut siitä iloa elämään ja aion jatkaa loppuelämäni, mutta myös paljon pahaa mieltä. En nyt varsinaisesti ole keneltäkään kehuja odottanut kun en asiaa mainosta, mutta yllätys on ollut se miten syvältä se nega on satuttanu. Kun appivanhemmat sanoo ettei tässä ole kenelläkään mulla aikaa juosta mitään muuta kuin tuvan ja askareiden väliä. Tai oma isä kettuilee asiasta tai monta vuotta myöhemmin kuntoilun aloittaneet sisarukset ilmoittaa että hei, me mennään suurtapahtumaan juoksemaan kymppi, voisitko hoitaa meidän lapsia. Nuo voi kuulostaa pikkujutuilta mutta kyllä ne on mua yllättävänkin paljon satuttaneet, kun huonoa itsetuntoani olen yrittänyt kuntoilemalla parantaa.

Hmm.. ihan hyvä kysymys ap.

Vastaus varmaan, että yleensä emme tiedä, että voimme itse vaikuttaa kaikkeen. Itsekin valitin vuosia miehestäni. Se on edelleen samanlainen, mutta kyllä - ajatusleikeillä ainakin minun suhteeni häneen on parantunut.

Teen jatkuvasti työtä ajattelumallieni muuttamiseksi.

Havainnollistavaa on huomata, että mitä enemmän ihmiset valittavat, sitä enemmän heillä on ongelmia ja päinvastoin. Ok, tähän voi sanoa, että niillä on enemmän syitä valittaa, jotka valittavat eniten.

Mutta tätähän me emme välttämättä tiedä. Me emme tiedä, kohtaako valittamaton samoja haasteita kuin se joka valittaa.

Onko valittamisesta oikeasti ollut kenelläkään koskaan mitään hyötyä? Siis sellaisesta valittamisesta, jossa ei aiokaan yrittää itse muuttaa mitään?

Valittaminen vie ilon elämästä ja tuhoaa myös ihmissuhteita, sillä ikuisen valittajan kanssa ei jaksa kukaan olla, ja siitähän valittaja saa taas todisteen itselleen, kuinka huonosti hänellä menee, kun kukaan ei edes halua olla hänen kanssaan.

Ehkä ajatusleikki oli väärä sana. Tarkoitin sillä oman tarinan muuttamista. Esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että jauhaa sitä samaa stooria aina samanlaisena, muuttaisi yhtä kohtaa - alkaisin katsoa sitä vaikka eri näkökulmasta, sillä yksikin pieni muutos voi saada suuria aikaan. Se, mihin elämässä keskittyy, se lisääntyy. Jos koko ajan valittaa ja marisee, ne synkät asiat valtaavat yhä enemmän tilaa. Täällä av:lläkin haukutaan tosi usein postiviitisesti ajattelevia ihmisiä ja kuvitellaan, ettei meillä ole mitään vaikeuksia, menetyksiä tai vastoinkäymisiä elämässä. Tähän ei ole totta.

Olen itse tietoisesti opiskellut ihan kirjastosta kirjoja lainaamalla sekä kursseilla menetelmiä, joilla voin vaikuttaa esimerkiksi omaan mielialaani ja tulevaisuuteeni. Siskoni pitää näitä ihan huu haa juttuina ja valittaa koko ajan kaikesta. Silti ei tee yhtään mitään asioiden parantamiseksi. Esimerkiksi itse olen sanut oikeasti apua ja iloa kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä. Mutta siskon mielestä se on täyttä soopaa.

Meillä on ihan yhtä kamala lapsuus ja huonot lähtökohdat molemmilla. Ja molemmilla on myös aikuisena ollut isoja kriisejä. Silti sisäinen elämämme on aivan vastakkaista. Vaikka rakastan siskoani, en jaksaisi kuunnella samaa valitusta vuodesta toiseen, toki aina vähän uusilla valituksen aiheilla höystettynä, mutta perusvalitusvirsi on aina sama: Mies ei muutu, rahat ei riitä, aina koskee tai sattuu johonkin, väsyttää, masentaa, töissä käyminen on kamalaa jne. Kun minä sairastuin syöpään (nyt jo voiton puolella), siskoni valitti, kuinka kamalan rankkaa hänellä on, kun minä olen sairas ja hän suree ja pelkää ja on huolissaan puolestani...ja kertasi sen sata kertaa, miten minun sairauteni on rankkaa myös meidän molempien lapsille jne.

En suinkaan ajattele, että ihminen voisi hallita elämäänsä. Ei elämää voi hallita. Ei voi valita kaikkea, mitä elämässä tapahtuu, mutta ihan oikeasti jokainen voi valita miten niihin asioihin suhtautuu. Esimerkiksi kun yritin neuvoa siskolle, että alkaisi tehdä joka päivä jotain, edes yhden pienen asian, mikä toisi iloa, hän vastasi, että tuollainen on teeskentelyä.  Miksi valittaa, jos ei ikinä halua kokeilla mitään juttua, jonka avulla tilane voisi edes piirun verran muuttua?

Sisko ei ole ainut energiasyöppö elämässäni, mutta juuri nyt pinnalla, koska päätin, että emme vietää osa kesälomasta tänä vuonna yhdessä, kuten yleensä olemme tehneet ihan taloudellisista syistäkin (on edullisempaa vuorkata mökkiä Suomesta tai taloa ulkomailta kimpassa). En jaksa kuunnella sitä nariaa.

[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 13:14"]

Voi vittu. Olen hakenut uutta työpaikkaa pari vuotta, sekä koulutuksiin, mutta en ole päässyt mihinkään. Korkeakoulututkinto tehty, enkä ole päässyt päiväksikään tekemään koulutusta vastaavaa työtä.

Mieheni on empatiakyvytön ja haukkunut minua kaikki nämä vuodet, eroa on kokeiltu, mutta lapset kärsivät siitä. En ollut sen onnellisempi yksin, ja kuten jokainen elämänkokemusta omaava ymmärtää, miehessäni on kaksi puolta ja se toinen on välittävä ja huolehtiva. Pariterapia ei auttanut ongelmiimme.

Mitä voin vielä tehdä asioiden parantamiseksi?

[/quote]

Alkaa ajatella itseäsi ja korjata asennettasi. Jos tosiaan miehesi ei kunnioita ja arvosta sinua, niin sinun on se riski otettava, että lapset kärsivät ja tosiaan eroatte. Se on ihan omaa tyhmyyttä jos jäät suhteeseen mikä ei toimi, ja siirrät vastuun tavallaan toisille omasta elämästäsi kun vetoat lapsiin. Tai sitten hankit rakastajan?

Ap valittaa siitä että muut eivät ole kuin hän..

Ap, 

Kiva että positiivinen ajattelu tuo hyvää elämääsi. Uskon siihen itsekin. Tekstisi perusteella olet kuitenkin kuin uskoon hurahtanut. Toteat että kun tämä auttaa minua niin kaikki muutkin paranisivat kaikista vaivoista tällä lääkkeellä. Tiedätkö, se ei ole niin. Ihmisillä on erilaisia tilanteita, erilaisia voimavaroja ja erilaisia ratkaisuja. Se että tuputat omaa lääkettäsi kaikille ei saa kuin niskavillat pystyyn muilta. Toteuta mielummin omaa juttuasi ja ole häikäisevänä esimerkkinä muille. Ole loisto pimeässä omassa suossaan rämpiville. Kyllä muut seuraavat sinua kun ovat siihen valmiita. He valaistuvat. 

Kiitos mielipiteistä. Ne ovat hyvin valaisevia. Yritän olla tuputtamatta neuvojani ja jaksaa kuunnella valituksia miettimättä, miksi ihminen ei halua muuttaa asioita. Kai se sitten on niin, että se valittaminen palvelee jotain hyvää tarkoitusta.

Ap.

Ainakin minun oloani helpottaa, kun saan kertoa asioista jollekin. Valittaminen siis oikeasti tuo minulle vähän paremman olon, että saan jakaa taakkani jonkun kanssa. Ehkä siskosi on samanlainen kuin minä tässä asiassa, ap. Olen siis vastaaja numero 11.

Voi tietysti olla, että me ihmiset olemme erilaisia tässä asiassa. Joillekin voi olla apua kiitollisuuspäiväkirjasta. Minulle taas koko ajatus siitä, että olisin kiitollinen elämälle, joka siis ei ole mikään oikea henkilö, tuntuu aivan oudolta ja vieraalta. Ehkä tunteeni joskus tässä kohtaa tulee muuttumaan, mutta se vaatisi sellaista muutosta, johon en itse voi vaikuttaa.