Kuka muu tuntee, ettei ole niin kuin muut?

Mielenkiintoinen aihe!

Olen itse pohdiskellut samaa kuin sinä ap ja jotenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen sitä voimakkaammin huomaan etten jotenkin sovi mihinkään porukkaan. Olen erilainen, ajattelen eri tavalla, analysoin liikaa, muut eivät monestikkaan ymmärrä ajatuksenjuoksuani.

Tämä korostuu varsinkin työelämässä missä en jotenkin löydä yhteyttä muiden kanssa.

Yksityiselämässä minulla on muutama hyvä ystävä joiden kanssa olen samalla aaltopituudella. Isompaa kaveriporukkaa minulla ei ole, en ole koskaan tuntenut oloani luontevaksi isossa porukassa.

Olen täältä palstalta oppinut määritelmän introvertti ja jonkun nettitestin mukaan minut sellaiseksi luokiteltiinkin.

No, suurin osa ajattelee olevansa erilaisia kuin noi "muut". Itse me rakennetaan se kuva niistä muista, ja jos on rakentanut muista hyvin kapean kuvan, sitä erilaisemmaksi itsensä tuntee. Se ei tarkoita sitä, että oikeasti olisi kovin erilainen suhteessa koko populaatioon. 

Se, että kuvittelee olevansa huonompi, on sitten oma juttunsa. Ja siihenkin löytyy syitä. Jos asia kovasti vaivaa, kannattaa mennä puhumaan ammattilaiselle.

Minäkin tunnen olevani jotenkin vähän ulkopuolella kaikesta. Olen vähän niin kuin kuplassa, josta katson muita mutta jonka sisään muut eivät näe.

Olen olettanut sen johtuvan siitä, että vanhemmillani on aina viina maistunut ja minä olen ollut perheessämme sivustakatsoja. Heillä ei ollut aikaa tai kiinnostusta minun asioihini, ja kun en koskaan aiheuttanut häiriötä vaan hoidin koulun mallikkaasti enkä mankunut merkkivaatteita tai kalliita harrastuksia, heidän ei koskaan tarvinnut varsinaisesti edes katsoa minuun, saati sitten puhua minulle. Sen seurauksena minusta tuntuu yhä nyt nelikymppisenä, etten oikeastaan ole olemassakaan.

Minusta on aina yhtä ihmeellistä, kun joku puolituttu vaikka tunnistaa minut kadulla ja tervehtii. Siis minut, joka en ole mitenkään erityinen.

Kävin harrastuspiirissäkin puoli vuotta, ennen kuin puhuin siellä kenellekään, kun tuntuu, että en oikein pääse porukkaan mukaan. Kadehdin muita, kun he juttelivat niin iloisesti toisille, ja toivoin, että kumpa minäkin voisin olla yksi heistä.

Nykyisessä perheessäni minusta tuntuu välillä, että minun tehtäväni on helliä ja rakastaa lasta niin paljon kuin maailmassa on mahdollista ja olla miehelle oikein oikein hyvä, koska hän on ansainnut rakastavan vaimon. Jotenkin tuntuu, että minä en ansaitse mitään keneltäkään.

http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php 

Itselle ei tuo testi tuonut mitään uutta itsestäni mutta auttoi käsittämään paremmin tiettyjen ihmisten käytöstä. Jos testin jälkeen jää aihe kiinnostamaan, lukekaa se kirja.

Itsellä syntymstä asti ollut fyysinen poikkeavuus joka on leimannut minua erilaiseksi kuin muut ja sen kanssa olen joutunut taistelemaan ja joudun loppu elämäni taistelemaan. Muuten olen pitänyt itseäni samanlaisena kuin muut mutta säännöllisesti ihmiset osaavat yllättää minut samalla tavalla kuin mitä 24 kirjoitti, eivät pysy ajatuksenjuoksussani mukana, saati sitten että ymmärtävät edes mistä puhun kun analysoin jotain ja hui kauheaa; saatan sanoa etten tiennyt asiasta niin paljon kuin se toinen ja hänen perustelut tuntuivat järkeviltä joten taidankin kallistua olemaan samaa mieltä. Varsinkin viimeisessä kohdassa aivan liian monilla ihmisillä menee pasmat täysin sekaisin kun "voittikin" väittelyn, vaikka minä en osaa edes väitellä, minä keskustelen ja pyörittelen erilaisia näkökulmia hyvinkin pitkään ennen kuin muodostan mielipidettäni. Nämä kaikki eivät yllättäen saa ajattelemaan että olisin parempi vaan juurikin että olisin huonompi kun en osaa muodostaa nopeasti mielipiteitä vaikka leuhkimiseltahan tuo äkkiseltään kuullostaa. 

Onneksi on löytynyt ihania ystäviä joiden kanssa pystyy puhumaan ihan kaikesta ja ihanat rakastavat vanhemmat jotka antoivat minulle täyden hyväksymisensä aina <3

Ei nyt noin vahvana, mutta samaa mulla on. Se alkoi vasta päälle 2-kymppisenä ja tiedän sen kyllä johtuvan huonosta itsetunnosta, en siitä, että oikeasti valehtelisin. 

Googletapa ap sana "rakkaudettomuus", niin saatat löytää ahaaelämyksen. 

Mulla on ihan tavallinen, huolehtiva lapsuudenperhe, en usko, että kyse on rakkaudettomuudesta. Olen miettinyt, olisiko mulla jonkinlainen keskittymishäiriö ja sen takia tämä elämä tällaista.

Ap

Asperger?

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 19:51"]

Asperger?

[/quote]

Ei ole sellaisesta kyse. Koen itseni sosiaalisesti hyvin älykkääksi.

Ap

Luulen, että aika moni. 

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 19:55"]

Luulen, että aika moni. 

[/quote]

Kertokaa sitten, monet, kokemuksistanne ja tuntemuksistanne!

Ap

Kyllä. Kuvaisin sitä omalta kohdaltani erityisesti vierauden ja ulkopuolisuuden tunteeksi. Vailla kunnollista syytä.

Minä.

Minä ja minulla itse-dg adhd.

Miten koette ihmissuhteet? Mun on nykyään jotenkin vaikea pitää ystävyyssuhteita yllä, koska en osaa olla tarpeeksi aito. Toisaalta tuntuu, ettei se kaikkia haittaakaan, esimerkiksi moni puhuu minulle mieluummin omista ongelmistaan kuin kuuntelee minun tuntemuksiani. Mutta luulisi, että moni on sen huomannut, etten oikein pysty puhua mistään vaikeista asioista.

Ap

Entäs ADD? ADD-ihmiset eivät kylläkään ole "vajaampia" tai "huonompia". En usko että sinäkään AP sitä olet :) Myös lukihäiriöön liittyy muitakin hankaluuksia kuin vain lukemisen hankaluus.

Uskon, että sosiaaliset tekijät saattavat selittää tuntemuksiasi. Ehkä ympäristönvaihdos ja uusiin samanhenkisiin ihmisiin tutustuminen voisi auttaa?

Tiedän, etten ole kuten muut. En oikeasti pidä tuntemattomista ihmisistä, lapsista vielä vähemmän. En ole kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin, en myöskään ole koskaan osannut huolehtia tai huolestua toisista.

Jos joku esim kaatuu kadulla, menen avuksi, en siksi, että aidosti haluaisin auttaa tai olisin kiinnostunut.  Teen sen siksi, että tiedän muiden odottavan sitä ja sitä pidetään 'normaalina'. Jos oikein pinnistelen, saatan kysyä vaikka 'eihän sattunut pahasti'.

Assi-piirteitä mulla on paljon, pisteitä testissä huomattavasti keskimääräistä enemmän. En kuitenkaan koe olevani muita huonompi, olen erilainen. Käytökselläni tosin olen opetellut imitoimaan ns. normaalien käytöstä. Se tosin on välillä raskasta ja varsinkaan väsyneenä, nälkäisenä ja stressaantuneena en aina jaksa/pysty/viitsi edes skarpata näyttelemään tavallista.

Sama kuin ap:llä. Olen koko elämäni kokenut teeskenteleväni ja odotan aina ihmissuhteissa kauhulla sitä päivää kun muut huomaa miten surkea olen.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2014 klo 20:01"]

Entäs ADD? ADD-ihmiset eivät kylläkään ole "vajaampia" tai "huonompia". En usko että sinäkään AP sitä olet :) Myös lukihäiriöön liittyy muitakin hankaluuksia kuin vain lukemisen hankaluus.

Uskon, että sosiaaliset tekijät saattavat selittää tuntemuksiasi. Ehkä ympäristönvaihdos ja uusiin samanhenkisiin ihmisiin tutustuminen voisi auttaa?

[/quote]

Jotain ADD:ta tai vastaavaa mulla varmasti on. En keksi oikein millä muulla selittää tätä vierautta. Olen ihan tyytyväinen asuinpaikkaani, eikä tuntemissani ihmisissäkään mielestäni ole mitään vikaa, kyllä se vika löytyy minusta itsestäni.

Ap

Minä!

En pysty sitä oikein järkevästi selittää, mutta tunnen usein etten löydä "oikeita ihmisiä" enkä kuulu minnekään. Että olen aina vääränlainen, mulla on väärät jutut ja väärät sanat joka paikassa. Saan usein kuulla olevani outo (vaikka en siis ole sellainen tyyppi joka kävelee torilla intiaanihattu päässä tai muuta vastaavaa).

Olen melko teeskentelemätön, ja se on kai vähän outoa, kun koko sosiaalinen kanssakäyminen on jonkunmoista teeskentelyä.

Mä kans. Tuo oli aika hyvin sanottu, että on teeskentelemätön, kun sosiaalinen kanssakäyminen on yleensä niin teeskenneltyä. Tuttua, siltä mustakin tuntuu. Mä olen mä, tällaisena. Ihan eri maailmasta. Katselen ja ihmettelen ulkopuolelta.

Tavallaan ap:n kysymykseen varmaan jokainen vastaa olevansa "erilainen", eikö se jokaisen oma minuus ole kuitenkin ainutlaatuinen. Eikö kaikki vähän katso olevansa erilaisia kuin muut.