Lue keskustelun säännöt.
En uskalla hypätä "alempaan sosiaaliluokkaan", vaikka
07.04.2014 |
tiedän, että olisin onnellisempi niin.
En tiedä enää mitkä halut elämässäni ovat omiani ja mitkä ikään kuin istutettu päähäni kasvatuksen, ympäristön ym. kautta. Opiskelen yliopistossa ja olen hyvin toimeentulevasta perheestä, kulttuuri ollut keskeinen osa elämää kaikilla sisaruksillakin pienestä pitäen ja ystävyyssuhteetkin syntyneet lähinnä tätä kautta. Ja nyt kun mietin, niin koko ympäristö on vain pönkittänyt tätä elämäntapaa ja ajattelumallia ja en ole nuorempana edes hoksannut, miten kapeakatseista porukkaa nämä ihmiset ovat! Välillä olen oikeasti alkanut itkemään yksin kun mietin hetkiä, joissa äitini melkein "nauraa" tilanteille, joissa huonommin toimeentulevat ovat jotenkin kärsineet tai muuta vastaavaa, kommentit ovat sarjassamme "katsos nyt näet, että kannattaa opiskella. Etkö olekin nyt kiitollinen siitä missä olet? Etkä samassa tilanteessa kuin nuo". Kuulostaa niin ylimieliseltä ja hävettää. Itken myös siksi, että pelkään, että olen kuin nuo vanhempani. En tiedä edes omia arvojani!
Kun toiset naureskelevat jollekin "white trash"-jutuille (opin tuon termin muuten kaksi päivää sitten täältä, kiitos siitä), niin minä oikeasti kadehdin sitä, että toiset voivat nauraa kuinka vetivät "kalsarikännit" ja heillä oli aidosti hauskaa ja tekivät hassuja juttuja. Minä en tee mitään hassua. En muista edes koska olen nauranut.
Tekisi mieli hypätä tästä koko suvusta ja perheestä ulos!
Kommentit (19)
[quote author="Vierailija" time="07.04.2014 klo 21:31"]
provoooooo!
[/quote]
Miksi? Sen ainoan kerran kun jostakin vakavammasta aiheesta täällä aiemmin keskustelun aloitin, niin siihenkin tuli koko ajan vaan "provoo". Mikä minun tilanteessani on niin outoa?
Varsinkin kun tuntuu, että en ole edes ihan yksin. Olen opiskellut jo pidempään yliopistolla, neljäs vuosi menossa ja olen tullut läheiseksi tämän oman tyttöporukkani kanssa. He ovat kaikki aika lailla ylempää keskiluokkaa. Myös ongelmien suhteen huomaan, että olen kai joku musta lammas. Eräs kaverini alkoi itkemään kun ei osannut ja uskaltanut vaihtaa loisteputkea ja se ahdisti tätä kaveriani suunnattomasti. Ja soitti siitä minulle (jonka veli kuollut), ole siinä sitten, että voi ei, kyllä se siitä. En halua väheksyä kenenkään ongelmia, mutta tuntuu kuin tulisin hulluksi tässä kuviossa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on koulutusta, sosiaalista pääomaa ja varmaan ihan kohtuullinen toimeentulo ainakin tulevaisuudessa. Tuskin noista mitään haittaa on, päinvastoin. Ei sun tarvii mihinkään alempaan sosiaaliluokkaan väkisin yrittää hypätä, voit kyllä vetää aivan hyvin kalsarikännit ja tehdä elämästäsi rennompaa muutenkin. :)
Voi kuitenkin olla hyvä että sanoisit ajatuksesi ääneen kun olet eri mieltä vaikka äitisi kanssa. Jos sun perhe ja ystävät tosiaan on pelkästään "paremmista piireistä" ja jokseenkin konservatiivisesti ajattelevia, saatat olla keskustelussa aika yksin ajatuksinesi. Mutta mitä sitten? Keskustelut on kamalan tylsiä jos kaikki on kaikesta samaa mieltä. Ja teidän porukoissa varmaan osataan väitellä sivistyneesti ilman että ihmiset riitelee joten kerro ihmeessa ajatuksesi ääneen äidillesi kun hän seuraavan kerran "naureskelee" huono-osaisemmille. Siitä voi syntyä ihan mielenkiintoinen keskustelu.
Älä ole kapeakatseinen, äläkä mieti nyt enää vuonna 2014 sosiaaliluokkia. Kunnioita sinä kaikenlaisia ihmisiä ja tutustu sellaisiin ennakkoluulotta. Tuollaisen ajattelumallin ei tarvitse jatkua sinussa. Mitään irtiottoa tarvitse, vanhempasi ja ystäväsi ovat samalla tavalla olosuhteiden sokeuttamia, kuin "wt:t" usein ovat.
No, minä tipuin tahtomattani tuollaisesta kulttuurista pois koska en saanut töitä ja muutenkin tein vähän "vääriä" valintoja. Kuulun vanhempieni ja sukuni "suuri pettymys vaikka niin panostettiin" - kategoriaan.
Minä yritin vuosikausia sopeuttaa itseäni muiden asettamaan muotiin, eikä sillä elämäntavalla se oma ajattelu, empatiakyky ja itsetuntemus kehity yhtään. Sitä voi olla yhtä aikaa muka niinkin pätevänä ja sitten kuitenkin aivan pihalla.
Opiskelen nykyään uutta alaa, asun lähiössä kerrostalossa vuokralla, ja yllättäen olen aivan tosi onnellinen, vaikka musta ei sitten ns. "tullutkaan mitään". Olen tullut omaksi itsekseni, mikä tuntuu hyvältä, ja mulla on elämässä enemmän rakkautta ja enemmän annettavaa kuin ikinä ennen.
Kaikki sellainen menneiden vuosien turha ehtojen asettaminen elämälle ja itselle ja siihen käytetty energia oli hukkaan heitettyä. Tärkeintä koko elämässä on aito yhteys toiseen ihmiseen. Ja se vaatii sitä että ottaa toiset, ja ennen kaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ja alkaa puolustaa sitä omaakin oikeuttaan olla ihan vaan sellainen kuin on, elää päivä kerrallaan ja lakata ajattelemasta että tietynlainen elämä on arvokkaampaa kuin toisenlainen ja että siihen pitäisi pyrkiä. Sellainen ajattelumalli, että pitää hirveästi arvottaa ihmisiä joko rahan tai aseman tai muun ulkoisen seikan vuoksi, kertoo joko siitä että sisimmässään on epävarma omasta arvostaan, tai sitten ei vaan tajua enempää.
Mullakin on usein sellainen fiilis, että olisi ihana loikata alempaan sosiaaliluokkaan ja elää "wt-elämää" ilmaan mitään järjettömiä työpaineita, tarvetta rakentaa tietynlainen elämä, jota koko suku odottaa, käyttäytyä säädyn edellyttämällä tavalla jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama fiilis tulee siitä kun kirjoittaa nettiin täyttä puutaheinää eikä mitään niin kovin tärkeää eikä viisasta.
Silloin ei tarvitse nähdä kasvoikkain noita typeriä urpoja eikä kuulla heidän juttujaan.
Minulla ei ole sukua enää elossa eikä muitakaan, joille olisi "velvoitteita", mutta jollain tasolla olen vasta nyt yli kolmekymppisenä alkanut tajuamaan, että en tahdo myöntää että tämä nykyinen lähiö-elämä työttömänä ja sairaana on varmaan loppuelämän kohtalo. Jos vaan myöntäisin asian itselleni enkä yrittäisi kuvitella olla parempi kuin muut ihmiset tässä samassa talossa (minkä takia, taustaniko..?), voisin olla onnellinen. Uskoisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opiskelijaporukoista voi olla vaikea löytää oikeanlaista kalsarikänniporukkaa. Minä kasvoin myös hyvin toimeentulevassa perheessä, mutta ystäväni olivat "wt"tä, kun olin peruskouluikäinen. Yliopistolla (sekä aikaisemmin lukiossa) olen myös inhonnut joidenkin opiskelijoiden kapeakatseisuutta ja muita samoja asioita kuin sinä. Minut on kuitenkin pelastanut samanhenkinen porukka, joiden kanssa pidämme hauskaa, emmekä arvostele muita. Piireihimme kuuluu myös kouluttamattomia. Mun mielestä liika muodollinen jäykkyys ei ole edes ammatillisesti hyväksi vaan pitäisi osata ajatella laatikon ulkopuolelta ja lisäksi kyetä tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Älä sentään opintojasi lopeta, tulet tapaamaan vielä muunlaisiakin ihmisiä.
7: Helpommin tuo onnistuu kuin toisin päin, joten siitä vaan. Saatat tosin huomata, ettei se sovikaan sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt usein samaa. Olisi joskus vapauttavaa esim juoda makeaa siideriä ja syödä irtokarkkeja ja katsoa jotain älytöntä hömppää sohvalla verkkareissa. No, oikeasti en tykkää siideristä enkä irtokarkeista eikä hermot kestä aivotonta hömppää, mutta noin niin kuin ajatuksena. Jotain sinne päin.
Olen miettinyt usein samaa. Olisi joskus vapauttavaa esim juoda makeaa siideriä ja syödä irtokarkkeja ja katsoa jotain älytöntä hömppää sohvalla verkkareissa. No, oikeasti en tykkää siideristä enkä irtokarkeista eikä hermot kestä aivotonta hömppää, mutta noin niin kuin ajatuksena. Jotain sinne päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä koen tuon ennemmin perheesi ilottomuutena kuin luokkakysymyksenä. Itse taas kaipaan "ylempään" luokkaan koska ympäristössä paljon ihmisä jotka eivät lue koskaan, juopottelevat ja viettävät ahdasmielistä juntti elämää.
Mä kärsin appivanhempien ja isäni pöyhistelystä ja hienostelusta,ollaan niin akateemista ja nyrpistellään kaikelle juntille.kuitenkin he ovat sisältököyhiä ihmisiä,kulissien pitäjiä.ärsyynnyn ja haluan varsinkin anoppia ärsyttää.mies kielsi kertomasta hänelle että me katsotaan putousta.aluksi ihailin sivistynyttä anoppia,nyt inhoan hienostelijaa.haluaisin omille lapsille aidon kulttuurikodin missä luettaisiin mutta oltaisiin mutkattomasti omia itsejämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin katselen joskus kadehtien ikkunasta kun piika ja renki kisailevat pihalla ja renki läimäyttää piikaa takamuksille ja mietin että olisimpa tuollainen luonnonlapsi, elämä olisi helpompaa.
Kokeile murrosikää. Kasva omaksi ihmiseksesi. Ei vanhempiaan tai sukua tarvitse hylätä vain siksi että ei ajattele kaikesta juuri samalla tavalla. Sosiaaliluokasta tässä ei ole kyse.
Ymmärrän kyllä sen, että jos joku alemmasta luokasta kipuaa ylemmälle pikkuhiljaa, mutta miten ylemmästä tiputtaudutaan alemmas? Miten jo saadun kulttuuripääoman ja koulutuksen voi hävittää niin, että siirtyy alempaan luokkaan?
[quote author="Vierailija" time="07.04.2014 klo 21:47"]
Sulla on koulutusta, sosiaalista pääomaa ja varmaan ihan kohtuullinen toimeentulo ainakin tulevaisuudessa. Tuskin noista mitään haittaa on, päinvastoin. Ei sun tarvii mihinkään alempaan sosiaaliluokkaan väkisin yrittää hypätä, voit kyllä vetää aivan hyvin kalsarikännit ja tehdä elämästäsi rennompaa muutenkin. :)
Voi kuitenkin olla hyvä että sanoisit ajatuksesi ääneen kun olet eri mieltä vaikka äitisi kanssa. Jos sun perhe ja ystävät tosiaan on pelkästään "paremmista piireistä" ja jokseenkin konservatiivisesti ajattelevia, saatat olla keskustelussa aika yksin ajatuksinesi. Mutta mitä sitten? Keskustelut on kamalan tylsiä jos kaikki on kaikesta samaa mieltä. Ja teidän porukoissa varmaan osataan väitellä sivistyneesti ilman että ihmiset riitelee joten kerro ihmeessa ajatuksesi ääneen äidillesi kun hän seuraavan kerran "naureskelee" huono-osaisemmille. Siitä voi syntyä ihan mielenkiintoinen keskustelu.
[/quote]
Kun jotkut ihmiset sanovat, että tekisi mieli vaan huutaa kaikki "paha" ulos ääneen ja näin, niin tuntuu samalta kun käyn kotona syömässä. Ei kiinnosta jotkin heidän kauhistelut ja muut maailman asioissa. Pyöritellään vain päätä ja "voi hyvänen aika mitä touhua ja mitä ihmisiä". Minä olen ollut monissa töissä, äiti ei suoraan suuttunut mutta näytti kyllä näkemyksensä eli "nyrpeää naamaa" kun menin Lidliin töihin välivuotena. Että miksen saanut parempaa työtä. Mitä muka voi lukiolainen saada? Mikä huono on olla kaupan kassa? Eikö se muka hyvä ole kun olen työssä ylipäätään! Aina on odotettu tosi paljon kotona.
Lisäksi vihaan sitä kun tuntuu, että mulle nauraa ihmiset kun puhun ja kuulevat miten puhun. Kun tulin siis Länsi-Suomesta Itä-Suomeen opiskelemaan ja vasta täällä saannut suomen kielen sujumaan hyvin. Varmaan sata virhettä tässakin tekstissä, mutta yritän oikeasti (olen valittavasti suomenruotsalainen).
Minä siis haluan vain tavallista elämää. Uskon kai, etten kestä elämän paineita ja siksi haluan jotain muuta kuin olla "business"-ihminen. Perustaa perheen ja aivan tavallista elämän.
Sori olen väsynyt, jos kirjotin huonosti. Kiva kun vastailitte luen loput vasta nyt!
ap
Minulla oli vähän sama tilanne. Vanhempani ovat olleet köyhien monilapsisten maalaistöllien lapsia, mutta sieltä sisulla ponnistaneet akateemiseen koulutukseen ja innostuneet täysillä sivistyksestä, tavoista, ja kaikista ylempien luokkien asioista. Tällaiset luokkanousukkaat usein taitavat pahimpia ollakin...
Mutta niin, meillä oli lapsesta asti elämä yhtä "porvariston hillittyä eleganssia". Mitään säröä, huonoa tuulta, virhettä, osaamattomuutta, räkäpisaraa, käytöstavan puutetta, ei saanut näkyä ulospäin. Kodin seinien sisäpuolellakin sellaisen sietäminen oli varsin rajoitettua. Esim. jos oli surullisen näköinen ruokapöydässä, äiti käski pois pöydästä murjottamaan omaan huoneeseen, ja tulemaan takaisin vasta kun osaa näyttää naamaa jota kehtaa maailmalle näyttää. Ei puhettakaan siitä, että olisi kysytty mikä ahdistaa, ja voiko auttaa, vaan pääasia että moinen elämän särö saadaan äkkiä pois silmistä muidenkin mieltä pilaamasta.
Minulle iski kauhea kapina jo murrosikäisenä. Äitini ja isäni kauhuksi haistatin pitkät koko koulunkäynnille, käytöstavoille, kaikille vanhempieni arvoille. Menin lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun seurauksena lukioon, ja tulin ylioppilaaksi mutta sen jälkeen menin erään tehtaan liukuhihnalle töihin, missä olin 4 vuotta. Minua nauratti, kuinka paskantärkeä äitini yritti selitellä yhtä paskantärkeille ystävättärille ja sukulaiselle sitä ettei tytär olekaan missään yliopistossa: "hänellä on sellainen itsenäistymisvaihe, kyllä hän siitä vielä, kokeilee nyt välillä tuollaistakin elämää". No, minä todellakin menin yliopistoon lopulta ja valmistuin sieltä, mutta en ole koskaan omaksunut mitään "ylempien luokkien" elämäntapoja tai arvoja. Olen ihan aito akateeminen WT, ja nautin ihan täysillä siitä että saan olla juuri sellainen kuin olen, miettimättä sitä minkälaisen kuvan ihmiset minusta saa, kun taas vanhemmilleni kuva toisten ihmisten silmissä oli kaikki kaikessa.
provoooooo!