Mikä oikeasti auttaa kateuden tunteeseen??

Tavallaan varmaan toiminkin ihan "oikein": pyydän anteeksi, koska tiuskaisin, koska toisen hyvästä onnesta tuli minulle paha olo. Tunnistan, että se on kateutta. Tai oikeastaan se on ahdistusta ja paniikkia, että miten muilla tuntuu elämä menevän eteenpäin koronasta huolimatta, ja itse taistelen monen asian kanssa ja poljen paikallani myös ilman koronaa.

Yritän ajatella, mistä kaikesta olen kiitollinen. Yritän miettiä, miten voisin parantaa omaa tilannettani. Yritän antaa itselleni armoa ja itken hiljaa muilta piilossa, kun v*tuttaa niin äärettömästi kaikki. Mutta tämä tunne on ja pysyy sisälläni. Vai onko tämä jo masennusta? Uskaltaako kukaan anonyymisti myöntää, että tuntee samoin?