Onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni laihduttamisessa!!

En olis ikinä uskonu, en ikimaailmassa että onnistuisin laihduttamisessa.

Mulla vaan tää on siitä tosi outo homma, että en

a) yrittänyt laihduttaa, en noudattanut minkäänlaista diettiä, en laskenut kaloreita, en YHTIKÄS mitään vaivaa nähnyt

b) mun laihtuminen tapahtui kun erosin miehestäni.

Olen 25-vuotias nainen, ja erosin puoli vuotta sitten kuuden vuoden parisuhteesta, joka oli ihan älyttömän raskas henkisesti. Ymmärsin vihdoin, että mun ei tarvitse kuunnella kun mua haukkumista ja vittuilua joka siunatun päivä, vaan ihmisillä on oikeus ulkonäöstä ja sukupuolesta huolimatta tulla esim. rauhassa töistä kotiin ja syödä ilman arvostelua.

Mun ja miehen suhde oli sellainen, että joka ikinen päivä, siis valehtelematta yksikään päivä ei mennyt ohi ettei oltais puhuttu mun painosta. Mies oli/on (en tiedä onko enää eikä kiinnosta) hysteerisen kiinnostunut kuntosalista, mehustamisesta, ruokavalioista jne jne. Kun aloimme seurustelemaan olin 55 kg/167 cm. Jo silloin mies antoi kyllä ymmärtää, että onhan mun kropassa parantamisen varaa eikä todellakaan täydellinen ole, tekee mulle suorastaan palveluksen kun alettiin suhteeseen ja sain häneltä seksiä. Olin siis tuolloin 19 v, ensimmäinen poikaystävä ja olin todella innoisani kun musta oltiin kiinnsotuneita, ignoorasin kaiken negatiivisen (vaikka ymmärsin ettei tietty kevyt naljailu ollut normaalia) koska halusin miehen niin kovasti.

Vuosien saatossa tää arvostelu paheni ja tavallaan totuin ja uskoin ansaitsevani sen, muutettiin yhteen ja näin. Sit kuitenkin kävi niin, että aloin lihoa. Mies huomasi sen(oi kyllä, ei todellakaan mennyt ohi) ja alkoi takertua mun syömisiin todella ahdistavalla tavalla. Mies oli jo suhteen alussa pelännyt ja taivastellut sitä, että "mitä jos lihot, jos tosta lihot niin se on ero, muista että mä en ikinä seurustelis läskin kanssa" vaikka mulla ei ollut mitään paino-ongelmaa. Lopulta kun olin se järkyttävä, massivinen vuori läskiä eli 70 kg mies alkoi aivan sadistikseksi. Lihosin siis 15 kg.

Mies on aina kytännyt mun syömistä ja huomautellut siitä, mutta vasta kun muutettiin yhteen ja aloin lihomaan se meni täysin totaallisesti yli. Mun piti mm. pitää kirjaa mitä olen syönyt, ja hänen edessään syöminen oli todella, todella vaikeaa. Ihan pelkkä porkkanan syöminen ahdisti kun hän katseli sellasella "siinä se läski nyt vetää napaansa ruokaa, kyltymätön lehmä" ilmeellä. Mies oli näitä ihmisiä, joka arvottaa ihmiset painon mukaan. Ylipainoiset on säälittäviä, paskoja ihmisiä josta on kiva huomautella, esim. kaupassa bongatut lihavat ihmiset ruodittiin matkalla kotiin autossa. Silleen vink vink, ettei kannata sun mennä sellaseen kuntoon. Taas laihat ja erityisesti hyväkuntoiset ihmiset on maailman kermaa, ja "itsestään huolta pitäminen" paras ominaisuus mitä voi vain olla.

Anyway, stressasin älyttömästi syömistä, kotiin meneminen aiheutti pahoinvoitnia ja aloin yhtäkkiä himota herkkuja mitä en ole ikinä eläissäni ennen tehnyt. Siis esim. sipsejä, mitä olin pitänyt suht vastenmielisenä aikasemmin. Saatoin ahmia ranskalaisia matkalla kotiin, ja kotona syödä sitten sen hyväksytyn maitorahkan ja kanafileen. Piilottelin myös ruokaa, esim. ruisleipää omaan vaatekappiin, koska en olisi hänen mukaan sitä saanut syödä. Mies itsehän siis kävi ahkerasti salilla ja väänsi niitä saatanan porkkanamehuja ja muuta hyvin innokkaasti, mutta söi kyllä kanssa välillä ihan miten sattuu. Tuli sellaisia kohtauksia, että veti hirveät mätöt roskaruokaa, mutta suuttui älyttömästi jos mä otin hänen paketistaan keksin.

Anyway, tän kilometrin pitusen sepustuksen pääkohtaan päästään vasta nyt, eli erosin lopulta miehestäni. Riideltiin vaihteeksi ja hän kommentoi:" "Ois mun pitäny arvata, että sustaki kuoriutuu tollanen läskiperse kun sun mutsiskin on sellanen lehmä. Ei omena kauas puusta katoa" (ei osannu ees sitä v*tun sanontaa oikein) Päätin sillä sekunilla etten kattele sitä paskakasaa enää sekuntiakaan. Sain ihan silmittömän raivarin, pakkasin kamani, heitin monen tonnen mehustimen takapihalle, kiruin raivosta ja soitin taksin. Mies oli aivan totaallisen järkyttynyt ja yritti rauhotella mua, koska oon aina ollut se, joka vaan myöntelee ja riidellessäkin en korottanut ääntä, eikä roolit ole kertaakaan ennen mennyt näin päin. Monen vuoden patoutunut raivo kuohui yli, ja yhtäkkiä mies olikin nöyristelevä itkeskelijä eikä se vittuileva itsevarma hyppyytäjä johon olin tottunut.

Muutin vanhemmille takaisin, ja oon elänyt ihan tavallista arkea, käynyt töissä, urheillut vähemmän kuin ennen ja nähnyt kavereita paljon. Tässä on nyt se mun miracle: olen laihtunut 14,5 kg ilman minkäänäköistä yritystä. Syön rauhassa nauttien aamiaisen, usein yksin vanhempieni keittiössä, työssä hyvä lounaan (joskus jopa eväät jos oon ahkeralla tuulella) ja kun tulen töistä, hyvän illallisen ja illalla saatan napostella esim. manteleita, porkkanatikkuja ja dippejä tai suklaata. Olin ihan järkyttynyt, kun huomasin, että vaatteet alkoivat roikkua, koska enimmäistä kertaa vuosiin en miettinyt painoa enkä seurannut sitä hysteerisesti. Olin rukoillut laihtumista, aloittanut diettejä satoja kertoja, luvannut itselleni että nyt laihdun oikeasti, mennyt aamuviideltä lenkeille että läskit palaisia ja sit yhtäkkiä hups-olenkin juuri siinä painossa missä oon aina halunnut ilman yritystä.

Tasan ainoa ero on se, että syön nauttien ja rauhassa, en stressaa kuollakseni jatkuvasti ja voin ottaa herkkujakin välillä, silleen että voin syödä niitä "julkisesti" muiden, esim kavereiden ja perheen edessä, enkä vessassa yksin ovi lukossa. Oli uskomaton nautinto syödä ilman hätää kun muutin vanhemmilleni takaisin.

Nyt kun ollaan pohdittu tätä, nii päädyttiin kavereiden kanssa siihen, että kun stressitila on poistettu ja kortisolini ovat laskeneet, laihduin itsekseni. Tarinan opetus on se, että älä tuomitse muita ihmisiä, et tiedä mitä he käyvät lävitse.Jos ystäväsi esim. puhuu kuinka haluaisi laihduttaa, mutta hän ei pysty, hänellä saattaa oikeasti olla jonkin syy minkä takia kroppa tarrautuu painoon väkisin. Suomessa tää painojeesustelu on mennyt ihan totaalisen yli, ja uskon että hyvin moni nainen voisi paremmin jos voisi syödä ilman pahaa omatuntoa ja päivittäisi ajatuksia omasta kropastaan ja sen koosta. Tuskin kukaan lukeaa tätä, mut jos luettu, niin hyvää kevättä kaikille ;)