Lue keskustelun säännöt.
Milloin hävitit/hävität kaikki nuoruudenaikaiset päiväkirjat ja muut,
Kommentit (10)
Kahteen päiväkirjaan oon elämäni aikana kirjoittanut ja molemmat tuhosin siinä 20 kieppeillä kun muutin kotoa pois opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Sitä ennen olin myös piilottanut ne mahdollisimman hyvin ja pelkäsin samaa kuin 3, että jos kuolisin ja joku ne löytäisi. Niiden sisältö oli nimittäin todella häiriintynyttä settiä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tallella kaikki. Tosin mä en kirjoitellut tunteista, koska uteliaat sisarukset ja äiti olivat turhan uteliaita (äiti jopa kerran laittoi viestin yhdelle sivulle: "onko äiti sika, kamala röhkivä possu?" ja viereen oli piiretty possu, ei ainoa viesti!). Lähinnä kivoista leffoista jaarittelin ja keiden kanssa olen jutellut jne.
En mä sitten enää viittinyt kertoa sydämen asioita. Päiväkirjan piilottamiset ja lukot ei äitiä pysäyttänyt, eikä tupla päiväkirjat.
En ajatellut hävittää niitä ollenkaan, miksi ihmeessä hävittäisin? Tuolla varastossa ne ovat olleet muovipussissa, jonka teippasin parikymmentä vuotta sitten tiiviiksi paketiksi. Muovipussi on laatikossa, josta löytyy myös nuoruusvuosien valokuvat, sellaiset k-16 -kuvat. Laatikkokin on tiiviisti teipattu jo kauan sitten.
Ovat vielä tallessa varastossa. Aattelin kyllä hävittää ne. En oo vaan saanu aikaseks. Ihan kamalaa itsesäälissä kylpemistä ja elämän tuskaa päivästä toiseen. Enää ei tosin nolota ne tekstit (niistä ajoista on sen verran aikaa), mut ei niistä kyllä mitään iloa kenellekään oo. Päinvastoin. Vois jälkipolvet ahdistua.
Ovat vielä tallessa varastossa. Aattelin kyllä hävittää ne. En oo vaan saanu aikaseks. Ihan kamalaa itsesäälissä kylpemistä ja elämän tuskaa päivästä toiseen. Enää ei tosin nolota ne tekstit (niistä ajoista on sen verran aikaa), mut ei niistä kyllä mitään iloa kenellekään oo. Päinvastoin. Vois jälkipolvet ahdistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tule sellaista tilannetta. Säästän oman historiani lapsille tai lastenlapsille. Jos jostakin syystä hävettäisi liikaa, toimittaisin kansanarkistoon, jossa niitä otetaan vastaan mielellään.
Haudassa en enää kärsi siitä, jos joku vähän silmiä pyöräyttäisikin.
Hävitin ison pinon päiväkirjojani ikävuosilta 13-23 siinä kolmenkympin kieppeillä. Sitä ennen olin aina piilotellut kirjat hyvin ja silti pelännyt että joku joskus löytää ne (jos vaikka kuolen ja joku tyhjentää varastojani, äiti tai anoppi tms.) ja lukee ne...
Mulla kun päiväkirjoista löytyi ihan sensuroimatta lähinnä kaikkea paskoina päivinä koettuja fiiliksiä, itsesäälissä kiereskelyä, ja sitten taas seksifantasioita tai haaveilua vaikkapa jostain varatusta tyypistä tms, tai sitten valitin läheisistäni kaiken sen mitä en suoraan olisi ikinä kehdannut sanoa. Siis todella noloa materiaalia, lähinnä itseterapiointia, kaukana sellaisesta tavallisten arkiaskareiden ja päivän sään ja mukavien asioiden muistelusta... :D
Välillä mietin että ois ollu hauska lukee vielä mitä sitä vaikkapa 15-vuotiaana oikein mielessä pohti ja käsitteli, mutta en kadu päiväkirjojen hävittämistä, on ihanaa kun ei tarvitse enää pelätä että joutuvat vääriin käsiin... :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovat vieläkin tuolla kaapissa. Kamalaa itsesääliä koko teini-ikä.
39v
Siinä vaiheessa kun silloinen avopuoliso alkoi lukea mun kirjeitä.
En ole hävittänyt. Joskus 3-kymppisenä olin ne jo hävittää, mutta onneksi en tehnyt sitä. Onhan ne hirveää scheissea, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen armollisemmaksi tule myös nuorelle itselleni. Ja viime aikoina yhdestä ajanjaksosta 10 vuotta sitten on ollut oikein paljon hyötyäkin kun sen olin tallentanut päivkirjoihin. (Yksi vanha ihastus, jossa alkoi vanha suola janottaa...;) )