Alan huomata itsessäni katkeruuden merkkejä, kun minua ei kuunnella

Yritä vähän tiivistää. Tai aika paljonkin. Niin kirjoituksiasi kuin ilmeisesti myös puheitasi. Lopeta myös turhien asioiden jahtaaminen ja keskity olennaiseen. Muut ovat mitä ovat ja vain itseäsi voit muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Yritä vähän tiivistää. Tai aika paljonkin. Niin kirjoituksiasi kuin ilmeisesti myös puheitasi. Lopeta myös turhien asioiden jahtaaminen ja keskity olennaiseen. Muut ovat mitä ovat ja vain itseäsi voit muuttaa.

Puheissani puhun todella tiiviisti, varmaan liiankin, kuten aloituksessani kerroin en ole varsinainen tarinankertoja, vaikka kirjoittaminen sujuu.

Ja en tietenkään voi muuttaa toisia, joten juuri siksi olenkin muuttanut itseäni, ryhtynyt välttelemään ihmisiä jotka ovat nauttineet siitä että saavat loputtomasti puhua minun kuunnellessani. En kuuntele enää, kuin silloin jos jaksan ja huvittaa.

Ja ihan mielenkiinnosta: mitä kaikkea olisit kirjoituksestani jättänyt pois, että asia ja tuntemukset kuitenkin tulisi selvästi esiin?

Ap

Kuvasit juuri omaa elämääni, tuota painekattilakuvausta myöten. Toimin nykyään kuten sinä, minimaalinen määrä ihmiskohtaamisia yms. Jos kavereiden kanssa kahvitellaan ja jos multa kysytään kuulumisia, kohautan olkapäitäni ja vastaan aina ettei kuulu mitään uutta. Turha jakaa sen enempää omasta elämästä kun tiedän kokemuksesta ettei kuulumiset kuitenkaan kiinnosta.

Lakkaamatta puhuvat ihmiset ovat hyvin uuvuttavia! Minäkään en jaksa enää tavata heitä. Heidän kannattaa tapailla toisiaan ja puhua kilpaa toistensa päälle. Kyllä kuunteleviakin ihmisiä on olemassa, ei kannata lopettaa kokonaan ihmisten tapaamista ja puhumista.

Olet kuin minä muutama vuosi sitten. Olin aivan järkyttävän kuormittunut ihmisten takia, ja aloin jo tiuskia ja olla inhottava muille. Siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää, eikä edes sitä, että joku olisi havahtunut kysymään että miten minulla oikeasti menee, vaan minulle sitten suututtiin. 

Katkaisin lähes kaikki välit kaikkiin. He, jotka jäi jäljelle, heitä siedän edelleen hyvin vähän. Oikeastaan vain pakolliset jutut, kuten lasten synttärit ja sen sellaiset. En edelleenkään meinaa jaksaa sitä, että jos minullakin olisi puhuttavaa, sitä kuunnellaan pari sekuntia ja sitten jatketaan omista asioista. Nykyään kuuntelen hetken ja ilmoitan, että minun on mentävä. 

Tätä erakoitumista helpottaa toistaiseksi se, että en ole työelämässä. En kyllä tiedä, milloin on voimia palata. Vai onko koskaan. Olen surkeiden sattumusten vuoksi viime vuosina saanut kokea sen, mihin ihmiset itsekkyydellään kykenevät, enkä tiedä, jaksanko enää koskaan rakentaa pinnallista suhdetta syvempää yhteenkään uuteen ihmiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Kuvasit juuri omaa elämääni, tuota painekattilakuvausta myöten. Toimin nykyään kuten sinä, minimaalinen määrä ihmiskohtaamisia yms. Jos kavereiden kanssa kahvitellaan ja jos multa kysytään kuulumisia, kohautan olkapäitäni ja vastaan aina ettei kuulu mitään uutta. Turha jakaa sen enempää omasta elämästä kun tiedän kokemuksesta ettei kuulumiset kuitenkaan kiinnosta.

Minulla on ihan sama! Ja meillä on vielä menossa äärimmäisen kuormittava ja stressaava tilanne elämässä, johon tällä hetkellä voi hyvin vähän itse vaikuttaa, ja silti minulle ei anneta tilaa purkaa omaa huolta ja harmia. Muiden jutut kuunnellaan, mutta jos itse yritän ottaa tilaa ja pyrkiä saamaan empatiaa myös itseäni kohtaan, se ohitetaan. 

En käsitä, en jaksa enkä enää kestä. 

Sitten jos itse sulkeudun kuuntelemasta muita, siitä loukkaannutaan. 

Vierailija kirjoitti:

Olet kuin minä muutama vuosi sitten. Olin aivan järkyttävän kuormittunut ihmisten takia, ja aloin jo tiuskia ja olla inhottava muille. Siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää, eikä edes sitä, että joku olisi havahtunut kysymään että miten minulla oikeasti menee, vaan minulle sitten suututtiin. 

Katkaisin lähes kaikki välit kaikkiin. He, jotka jäi jäljelle, heitä siedän edelleen hyvin vähän. Oikeastaan vain pakolliset jutut, kuten lasten synttärit ja sen sellaiset. En edelleenkään meinaa jaksaa sitä, että jos minullakin olisi puhuttavaa, sitä kuunnellaan pari sekuntia ja sitten jatketaan omista asioista. Nykyään kuuntelen hetken ja ilmoitan, että minun on mentävä. 

Tätä erakoitumista helpottaa toistaiseksi se, että en ole työelämässä. En kyllä tiedä, milloin on voimia palata. Vai onko koskaan. Olen surkeiden sattumusten vuoksi viime vuosina saanut kokea sen, mihin ihmiset itsekkyydellään kykenevät, enkä tiedä, jaksanko enää koskaan rakentaa pinnallista suhdetta syvempää yhteenkään uuteen ihmiseen. 

Minulla on samanlaisia ajatuksia. Toisaalta kaipaan ihan hirveästi ihmisiä, joiden kanssa voisin pohdiskella syvällisempiä asioita. Sellaista aitoa dialogia, jossa molemmat ovat valmiita muuttamaan mielipiteitään. Itsekin olen kiinnostunut ihmisistä. Ajattelen, että jokainen on syvällisen kuuntelemisen arvoinen, mutta vähitellen olen tullut aika vihaiseksi esimerkiksi muutamalle "ystävälleni". En ymmärrä, miten ihmiset voivat olla niin oman elämänsä lumoissa, että lakkaavat ymmärtämästä oman käyttäytymisensä törkeyttä ja tyhmyyttä. 

Sitä voisi spekuloida vaikka kuinka, ehkä ihmiset ovat entistä itsekkäämpiä ja kiireisempiä. Suomessa on kai vähän empaattisia ihmisiä. 😕

Terapeuttista sinänsä tämäkin, etten ole tuntemuksineni näköjään yksin.

Liekö nykyinen itsekeskeinen maailmanmeno ja sen lieveilmiö tämä, että ei jakseta eikä viitsitä kuunnella muita, pulputtaa vaan ne omat asiansa toisen niskaan, mistään vastavuoroisuudesta tajuamattakaan..

Ap

Haluaisin niin auttaa teitä! Teini-ikäinen lapseni kärsii juuri tuosta samasta ilmiöstä. Ja itsekin olen siitä jollain tapaa elämän varrella kärsinyt. En tiedä, minkä ikäisiä olette. Itse olen 40+ ja huomannut, että viihdyn parhaiten itseäni yli 10 vuotta vanhempien seurassa. Käyn nyt mm sellaisessa keskusteluryhmässä, jossa osallistujat ovat pääsääntöisesti minua 5-20 vuotta vanhempia. Viihdyn siellä hyvin!

Vierailija kirjoitti:

Olet kuin minä muutama vuosi sitten. Olin aivan järkyttävän kuormittunut ihmisten takia, ja aloin jo tiuskia ja olla inhottava muille. Siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää, eikä edes sitä, että joku olisi havahtunut kysymään että miten minulla oikeasti menee, vaan minulle sitten suututtiin. 

Katkaisin lähes kaikki välit kaikkiin. He, jotka jäi jäljelle, heitä siedän edelleen hyvin vähän. Oikeastaan vain pakolliset jutut, kuten lasten synttärit ja sen sellaiset. En edelleenkään meinaa jaksaa sitä, että jos minullakin olisi puhuttavaa, sitä kuunnellaan pari sekuntia ja sitten jatketaan omista asioista. Nykyään kuuntelen hetken ja ilmoitan, että minun on mentävä. 

Tätä erakoitumista helpottaa toistaiseksi se, että en ole työelämässä. En kyllä tiedä, milloin on voimia palata. Vai onko koskaan. Olen surkeiden sattumusten vuoksi viime vuosina saanut kokea sen, mihin ihmiset itsekkyydellään kykenevät, enkä tiedä, jaksanko enää koskaan rakentaa pinnallista suhdetta syvempää yhteenkään uuteen ihmiseen. 

Olen myös pettynyt ihmisiin ja erakoitunut. Yksi ”kaveri” soittaa ehkä kerran kolmessa kk, silloin kun on tylsää ja tarvii hyvän kuuntelijan. Ajattelin katkaista välit häneenkin. En ole pystynyt myöskään tutustumaan lapseni kaverien vanhempiin, koska olen traumatisoitunut aiemmista ihmissuhteista, mutta uskoakseni he kuvittelevat että olen leuhka ja ylimielinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kuin minä muutama vuosi sitten. Olin aivan järkyttävän kuormittunut ihmisten takia, ja aloin jo tiuskia ja olla inhottava muille. Siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää, eikä edes sitä, että joku olisi havahtunut kysymään että miten minulla oikeasti menee, vaan minulle sitten suututtiin. 

Katkaisin lähes kaikki välit kaikkiin. He, jotka jäi jäljelle, heitä siedän edelleen hyvin vähän. Oikeastaan vain pakolliset jutut, kuten lasten synttärit ja sen sellaiset. En edelleenkään meinaa jaksaa sitä, että jos minullakin olisi puhuttavaa, sitä kuunnellaan pari sekuntia ja sitten jatketaan omista asioista. Nykyään kuuntelen hetken ja ilmoitan, että minun on mentävä. 

Tätä erakoitumista helpottaa toistaiseksi se, että en ole työelämässä. En kyllä tiedä, milloin on voimia palata. Vai onko koskaan. Olen surkeiden sattumusten vuoksi viime vuosina saanut kokea sen, mihin ihmiset itsekkyydellään kykenevät, enkä tiedä, jaksanko enää koskaan rakentaa pinnallista suhdetta syvempää yhteenkään uuteen ihmiseen. 

Olen myös pettynyt ihmisiin ja erakoitunut. Yksi ”kaveri” soittaa ehkä kerran kolmessa kk, silloin kun on tylsää ja tarvii hyvän kuuntelijan. Ajattelin katkaista välit häneenkin. En ole pystynyt myöskään tutustumaan lapseni kaverien vanhempiin, koska olen traumatisoitunut aiemmista ihmissuhteista, mutta uskoakseni he kuvittelevat että olen leuhka ja ylimielinen.

Lisäänpä vielä että tunnen jatkuvaa vihaa ja raivoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kuin minä muutama vuosi sitten. Olin aivan järkyttävän kuormittunut ihmisten takia, ja aloin jo tiuskia ja olla inhottava muille. Siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää, eikä edes sitä, että joku olisi havahtunut kysymään että miten minulla oikeasti menee, vaan minulle sitten suututtiin. 

Katkaisin lähes kaikki välit kaikkiin. He, jotka jäi jäljelle, heitä siedän edelleen hyvin vähän. Oikeastaan vain pakolliset jutut, kuten lasten synttärit ja sen sellaiset. En edelleenkään meinaa jaksaa sitä, että jos minullakin olisi puhuttavaa, sitä kuunnellaan pari sekuntia ja sitten jatketaan omista asioista. Nykyään kuuntelen hetken ja ilmoitan, että minun on mentävä. 

Tätä erakoitumista helpottaa toistaiseksi se, että en ole työelämässä. En kyllä tiedä, milloin on voimia palata. Vai onko koskaan. Olen surkeiden sattumusten vuoksi viime vuosina saanut kokea sen, mihin ihmiset itsekkyydellään kykenevät, enkä tiedä, jaksanko enää koskaan rakentaa pinnallista suhdetta syvempää yhteenkään uuteen ihmiseen. 

Olen myös pettynyt ihmisiin ja erakoitunut. Yksi ”kaveri” soittaa ehkä kerran kolmessa kk, silloin kun on tylsää ja tarvii hyvän kuuntelijan. Ajattelin katkaista välit häneenkin. En ole pystynyt myöskään tutustumaan lapseni kaverien vanhempiin, koska olen traumatisoitunut aiemmista ihmissuhteista, mutta uskoakseni he kuvittelevat että olen leuhka ja ylimielinen.[/quote]

Minulla on aivan sama! 

Olemme asuneet uudella asuinalueella kohta 1.5 vuotta, enkä ole tutustunut yhteenkään. Aikaisemmassa elämässäni olisin jo luonut kaverisuhteita ja käynyt ja kutsunut kahveille yms. Nykyään en uskalla. Alan samoin tein pelätä, että viihdyn jonkun seurassa vain huomatakseni, että hän joko hyväksikäyttää minua tai alkaa piikitellä jostakin elämänalueestani tai persoonaani liittyvästä asiasta. Niin on käynyt aina. 

Huh huh, paljon tekstiä. En jaksa lukea

Olen kateellinen ja katkera, joidenkin mielestä 'pienistä ja kaikkien saavutettavissa olevista asioista'. Niin... En enää pidä yhteyttä juuri keneenkään, kahteen parhaaseen ystävättäreen ainoastaan ja heitäkin tapaan tosi harvoin ja lyhyesti.

Elämä on ollut jatkuvaa taistelua ihan lapsesta lähtien, kaikista asioista: koulutuksesta, työpaikkoista, terveydestä ja sen hoidosta, asunnosta. En osaa pitää asuntoa edes kotina, koska pelkään jotain tapahtuvan (traumat vuokra-asunnoista, muutin yhtenä vuonna x 5!). En ole riittävän pienituloinen, että saisin mitään tukia, joten sinnittelen ja taistelen jatkuvasti kaikissa hankinnoissa. En siis saa tukia, mutta tästä en sentään ole kateellinen enkä katkera. HEKA:n asunto kelpaisi välittömästi mistä tahansa. Tästä olen todella katkera, koska jakopolitiikka on niin käsittämätöntä arpomista *osittain* ja työkavereissa on esimerkkejä oudoista järjestelyistä...

Ainoa toive on voittaa jossain Lötössä, Eurojaskassa tms. sen verran, että saisi asunnon ja sen sisustettua sekä ehkä jopa uuden sängyn! Ah, olisipa onnea. Enkä tarvitsisi kuin pikkuvoiton, minulle riittäisi n. 500 000 e aivan mainiosti! Ja se on pikkuvoitto. ;)

Ajattelu- ja käyttäytymistapoja olen toki muuttanut. Siitä on tullut vain vielä vähäpätöisempi ja huijatumpi olo. Me, jotka maksamme kaiken itse ja olemme silti köyhiä, emme saa keneltäkään edes pientä arvostavaa sanaa. Meitä pitävät pilkkanaan sekä köyhät (jotka metsästävät itselleen ylimääräistä kaikin keinoin, valehdellen ja vaatien) että keskituloiset. Olemme se kansanosa, joka hoitaa itse kaiken eikä pidä ääntä itsestään. Olisiko jo aika nousta barrikadeille? Minä alan olla siihen valmis.

MEILLÄ EI OLE MUUTA MENETETTÄVÄÄ KUIN KAHLEEMME!

Vierailija kirjoitti:

Olen kateellinen ja katkera, joidenkin mielestä 'pienistä ja kaikkien saavutettavissa olevista asioista'. Niin... En enää pidä yhteyttä juuri keneenkään, kahteen parhaaseen ystävättäreen ainoastaan ja heitäkin tapaan tosi harvoin ja lyhyesti.

Elämä on ollut jatkuvaa taistelua ihan lapsesta lähtien, kaikista asioista: koulutuksesta, työpaikkoista, terveydestä ja sen hoidosta, asunnosta. En osaa pitää asuntoa edes kotina, koska pelkään jotain tapahtuvan (traumat vuokra-asunnoista, muutin yhtenä vuonna x 5!). En ole riittävän pienituloinen, että saisin mitään tukia, joten sinnittelen ja taistelen jatkuvasti kaikissa hankinnoissa. En siis saa tukia, mutta tästä en sentään ole kateellinen enkä katkera. HEKA:n asunto kelpaisi välittömästi mistä tahansa. Tästä olen todella katkera, koska jakopolitiikka on niin käsittämätöntä arpomista *osittain* ja työkavereissa on esimerkkejä oudoista järjestelyistä...

Ainoa toive on voittaa jossain Lötössä, Eurojaskassa tms. sen verran, että saisi asunnon ja sen sisustettua sekä ehkä jopa uuden sängyn! Ah, olisipa onnea. Enkä tarvitsisi kuin pikkuvoiton, minulle riittäisi n. 500 000 e aivan mainiosti! Ja se on pikkuvoitto. ;)

Ajattelu- ja käyttäytymistapoja olen toki muuttanut. Siitä on tullut vain vielä vähäpätöisempi ja huijatumpi olo. Me, jotka maksamme kaiken itse ja olemme silti köyhiä, emme saa keneltäkään edes pientä arvostavaa sanaa. Meitä pitävät pilkkanaan sekä köyhät (jotka metsästävät itselleen ylimääräistä kaikin keinoin, valehdellen ja vaatien) että keskituloiset. Olemme se kansanosa, joka hoitaa itse kaiken eikä pidä ääntä itsestään. Olisiko jo aika nousta barrikadeille? Minä alan olla siihen valmis.

MEILLÄ EI OLE MUUTA MENETETTÄVÄÄ KUIN KAHLEEMME!

Todellakin kuulostat erittäin kateelliselta ja katkeralta. Tottakai se voi harmittaa jos palkka ei ole suuri, eikä ihme. Minulla on ihan sama tilanne: pieni pakka ja rahavaikeuksia, en pidä asunnostani, mutta ei ole varaa muutaa tai sisustaa mitenkään. En silti katkeroidu muille ihmisille ja yhteiskunnalle. Teen töitä sen eteen että tulen tulevaisuudessa saamaan enemmän tuloja, teen myös töitä sen eteen että opin sosiaalisia taitoja, sillä olen perusluonteeltani ujo ja hiljainen.

Katkerana teet elämän itsellesi paljon hankalammaksi, eikä kukaan muukaan halua viettää kanssasi aikaa. Ala ottamaan pieniä askelia parempaa tulevaisuutta kohti, niin luultavasti se tuottaa vielä tulosta. Mitä parempaakaan tekemistä sinulla on, kun kehittää itseäsi niin paljon kuin mahdollista?

Hei ap.

On inhimillinen perustarve tulla kuulluksi. Ihmisellä on myös kaipuu nimenomaan vastavuoroisiin ihmissuhteisiin; ei ole tarkoitus, että kumpikaan osapuoli on vain antaja ja toisen tukija. Kuitenkin kerrot, että usein sinulle lankeaa kuuntelijan ja tukijan rooli, jota et saa vastavuoroisesti itseäsi kohtaan toiselta. Olet pettynyt ja varmaan vihainenkin tästä.

Voi olla, että omassa tarinassasi on syitä, miksi näin on muotoutunut. Kuitenkin oleellista on tiedostaa, että voit vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun näissä suhteissa jatkossa. Voit opetella tuomaan itseäsi enemmän esiin, ilman että mitenkään tingit hyvästä käytöksestä tai kohteliaisuudestasi. Esimerkiksi toisen kerrottua vaikkapa omia joulusuunnitelmiaan, joista olet kohteliaasti kysynyt voit jossain vaiheessa sanoa: Haluatko kuulla, miten meidän suvussa tänä vuonna toimitaan jouluna? Voit siis itse tavallaan tarjota toiselle roolinvaihtoa, kuulijaksi. Suurin osa ihmisistä tosiaan puhuu mielellään itsestään. Mutta se ei tarkoita, etteivätkö he välittäisi toisita. Moni haluaa olla välittävä ja antaa tukea, kunhan vain häntä siihen hoksautetaan ja annetaan sille mahdollisuus. 

Voit myös tapaamisissa ihan ilmaista selkeästi että hei jaksatko kuunnella tänään vain minua tällä kertaa? On tapahtunut kurja asia ja kaipaisin lohdutusta, voinko kertoa sulle? 

Usein ihmiset myös ilahtuvat siitä, että toinen jakaa luottamuksellisesti ajatuksiaan, vaikkeivät välttämättä osaa aktiivisesti ottaa kysyjän roolia. Haluaisivat siis tehdä toiselle hyvää, eivät vain huomaa/osaa tarttua tilaisuuteen ilman pientä tuuppausta.

Mitä tästä näkökulmasta ajattelet?

Öykkärit ja itseään täynnä olevat ihmiset saa kuuntelemaan helposti siten kun kysyy heiltä neuvoa ja osoittaa että olet niin viisas että haluan mielipiteesi. Eli siis leikitään että olisi vaikka joku kurja asia sattunut. Silloin tällaiselta itseään täynnä olevalta kannattaa kysyä asiaa niin että ”minulla on yksi vaikea ongelma johon kaipaisin osaavaa näkökulmaa, kuuntelisitko ja kertoisit mitä tekisit?”. Silloin se toinen jaksaa kuunnella. Sen jälkeen se toki pitää monologia tunnin ja kertoilee ratkaisuvaihtoehtoja mutta haittaako se? Ainakin se silloin kuuli sinua ja pyörii sinun ongelmasi ytimessä.

En sano, että juuri tässä olisi kyse tästä ilmiöstä, mutta kannattaa miettiä voisiko olla:

Loputon puhuminen voi joskus johtua myös siitä, että se toinen osapuoli vaistoaa jollain lailla negatiiviset tunteesi ja ottaa ne ikään kuin omalle vastuulleen, muttei osaa tehdä muuta kuin yrittää piristää sinua loputtomalla hölinällä. Hän siis antaisi sinulle tilaa, jos sinäkin höpöttäisit. Mutta koska hän vaistoaa, että jokin on vialla, hän höpöttää sinunkin puolestasi eikä edes tajua sitä itse. Tämä tapahtuu usein alitajuisesti. Jälkeenpäin kaverisikin on ihan yhtä uupunut. Toisaalta onko mahdollista, että kaverisi on yksinäinen eikä saa kertoa omista jutuistaan kenellekään muulle, joten se vaje purkautuu kohdallasi vähän överisti?

Jos kaverisi tiedostaisi tilanteen, hän ehkä esittäisi kysymyksiä (jos uskaltaisi). Hän pitäisi omat ja sinun tunteesi erillään. Olette semmoisessa kierteessä, joka väsyttää kumpaakin. Se mitä sinä voit tehdä, on muuttaa omaa suhtautumistasi ja jutella enemmän. Ota oma tilasi keskustelussa. Joskus sillä toisella voi olla myös jokin kausi, että on vain niin paljon huolia tai muita asioita mielessä, ettei pysty keskittymään. Mutta jos sama tilanne jatkuu vuosia, niin hän ei välttämättä ole parasta seuraa sinulle. Ehkä sopivinta seuraa on sellaiset, joilla on sama energiataso, puheenrytmi jne.

Tietysti on sitten niitä itsekkäitäkin, jotka välittävät vain itsestään. Mutta jos kaikki ihmiset ympärillä ovat sellaisia, niin silloin kannattaa katsoa vakavasti peiliin.

Älä ole ihmisten kanssa jotka eivät sinua kiinnosta tai sinä heitä. Aito ystävyys on tosi harvinaista. Ei minuakaan kiinnosta sukulaisnaisen loputtomat puheet lapsenlapsistaan tai naapurin jaarittelut lapsensa harrastuksista. Heidän kanssaan pidän kontaktit minimissä kohteliaasti. Yksi syy tähän on näiden tyyppien kyvyttömyys kuunnella muita ja kerskailu.

Sen sijaan muutaman hyvän kaverin asiat ihan oikeasti kiinnostavat minua. He ovat välillä äänessä enemmän vaikka uuden miesystävän löydettyään. Välillä minä taas puhun vaikka työpaikastani. Kumpikin osaa lukea toista keskustelussa ja keskustelu menee aina kivasti eteenpäin ja aiheet kiinnostavat kumpaakin. Kaikkien kanssa ei vain natsaa.