Seven year itch, miten selvisitte?
Olemme kohta olleet mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta, ja huomaan kuuluisan seitsemän vuoden kriisin nostavan päätään. Suhteemme on aina ollut intohimoinen ja koemme olevamme toistemme sielunkumppaneita. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ärsyyntyä toistuvista riidanaiheista (ajankäyttö, kotityöt, lastenkasvatus) ja yhä vähemmän jaksan setviä riitoja ns. loppuun saakka. Jossain vaiheessa vain totean, että antaa olla. Huomaan myös haaveilevani seksistä muiden miesten kanssa, kaipaan kai jollakin tasolla enemmän arvostusta ja ihailua. Haluaisin taas tuntea itseni naiseksi, en äidiksi. Olen puolitoista vuotta ollut kotona lapsen kanssa, ja mieheni ei oikein osaa ilmaista arjessa arvostustaan. Ja sama eittämättä pätee tietysti toisin päin, tuskin osaan itsekään osoittaa omaa arvostustani mieheni vaativaa työtä kohtaan. Hänen mielestää suhteessamme ei ole mitään korjattavaa, ja tuntuu ikään kuin pelästyvän, vaikka kuinka lempeästi ottaisin ajatuksiani puheeksi.Tietenkään en siis puhu seksihaaveistani tai muusta, ihan vaan arkipäivän tunteistani. Yritän kuulemma etsimällä etsiä ongelmia.
Miten siis olette selättäneet seitsemän vuoden kriisin suhteissanne? Onko se mennyt ohi itsestään, puhumalla, avioliittokursseilla vai missä? Vai onko suhteesaa tullut seinä vastaan ja olette pistäneet lusikat jakoon?
Kommentit (9)
Erottiin viiden vuoden jälkeen, nyt uudessa suhteessa. Turha jäädä roikkumaan, jos ei vaan toimi.
Meillä tuo tuli yhdeksän vuoden tienoilla. Vähän niin kuin kyllästytti, ei siis varsinaisesti riitoja mutta aika väsynyttä touhua kaikinpuolin koko parisuhde ja ehkä jopa perhe-elämä. Mitään taikatemppuja ei tehty, mutta pyrittiin käymään enemmän kahdestaan ulkona. Nyt on mennyt hienosti jo pidemmän aikaa. Suurin muutos tehtiin siinä että iltaisin kun ollaan kumpikin kotona ja lapset ovat menneet nukkumaan, tehdään jotain yhdessä. Ihan vaikka vaan telkkarin katselua, mutta ei tietokoneella roikkumista tai kotitöitä. Vaan rentoa, mukavaa yhdessä oloa.
On ap:lla ongelmat. Pidä kiinni miehestäsi, jos noi on ainoat "viat". Nimim. Ukko pettänyt kahdesti ja alko maistuu.
Ei ole tullut mitään minkään vuoden kriisejä vastaan, yhdessä oltu nyt 15 vuotta, josta 13 vuotta naimisissa, josta 5 vuotta vanhempia. Alkuvuosien intohimoa ei ole enää samassa määrin, vaan olemme enemmän elämänkumppaneita, yhdessä on koettu monet kolhut :) Mutta olen tähän suhteen etenemiseen ihan tyytyväinen. On mukavaa, kun ei tarvitse jännittää. Tietää miten toinen reagoi ja mistä tykkää ja voimme yhdessä muistella menneitä!
Eiköhän sinun kannata puhua miehelle. Jos hän sanoo, ettei suhteessa ole mitään ongelmia voit sanoa, että se on hänen näkökulmansa, mutta sinä näet asiat eri tavalla. Sanot suoraan, että tarvitset enemmän huomiointia naisena, että tunnet itsesi halutuksi. Voit senkin sanoa, että alat tahtomattasi kaipaamaan huomiota toisilta miehiltä, jos et sitä omalta mieheltäsi saa. Eiköhän miehenkin ajatukset ala suuntautumaan siinä vaiheessa sillä tavalla, että saattaisi tässä ongelmaa olla sittenkin. Älä anna hänen vähätellä asiaa, jos tuntuu tärkeältä. Vinkkaa lopuksi, että huomenna olisi naistenpäivä, ei äitienpäivä.
t. Mies
Meillä on myös nyt 7 vuotta mittarissa, ja kaksi pientä lasta. Tunnistan tekstistäsi itseni, tosin en tiedä mikä tässä on sitä kuuluisaa 7 vuoden itchiä ja mikä ihan vaan pikkulapsivaiheen realiteetteja. Muistan joskus lukeneeni, että 7 vuoden rajapyykki on suhteissa se, kun on viimeistään tehtävä isoja päätöksiä: mennäkö naimisiin vai ei, tehdäkö lapsia vai ei. Teillä (ja meillä) nyt kumminkin on jo edetty isoin harppauksin. Eli onko nyt kuitenkaan sitä perinteistä seitsemän vuoden kriisiä?
Toisaalta muistan myös joskus lukeneeni, että nykymaailmassa se 7 year itch iskee (jos on iskeäkseen) jo 3 vuoden kohdalla. Kun sitoudutaan entistä vanhempina, niin isot päätökset lapsista ja naimisiinmenosta on tehtävä nopeammin. Ei voi enää odottaa 7 vuotta.
[quote author="Vierailija" time="07.03.2014 klo 14:28"]
Olemme kohta olleet mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta, ja huomaan kuuluisan seitsemän vuoden kriisin nostavan päätään. Suhteemme on aina ollut intohimoinen ja koemme olevamme toistemme sielunkumppaneita. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ärsyyntyä toistuvista riidanaiheista (ajankäyttö, kotityöt, lastenkasvatus) ja yhä vähemmän jaksan setviä riitoja ns. loppuun saakka. Jossain vaiheessa vain totean, että antaa olla. Huomaan myös haaveilevani seksistä muiden miesten kanssa, kaipaan kai jollakin tasolla enemmän arvostusta ja ihailua. Haluaisin taas tuntea itseni naiseksi, en äidiksi. Olen puolitoista vuotta ollut kotona lapsen kanssa, ja mieheni ei oikein osaa ilmaista arjessa arvostustaan. Ja sama eittämättä pätee tietysti toisin päin, tuskin osaan itsekään osoittaa omaa arvostustani mieheni vaativaa työtä kohtaan. Hänen mielestää suhteessamme ei ole mitään korjattavaa, ja tuntuu ikään kuin pelästyvän, vaikka kuinka lempeästi ottaisin ajatuksiani puheeksi.Tietenkään en siis puhu seksihaaveistani tai muusta, ihan vaan arkipäivän tunteistani. Yritän kuulemma etsimällä etsiä ongelmia.
Miten siis olette selättäneet seitsemän vuoden kriisin suhteissanne? Onko se mennyt ohi itsestään, puhumalla, avioliittokursseilla vai missä? Vai onko suhteesaa tullut seinä vastaan ja olette pistäneet lusikat jakoon?
[/quote]
Miksi piti vääntää englanniksi?? Ihan sama kuin oisit kirjoittanut: seitsemän vuoden kriisi, how did handeled it??
Erottiin viiden vuoden jälkeen, nyt uudessa suhteessa. Turha jäädä roikkumaan, jos ei vaan toimi.