Lue keskustelun säännöt.
Hei traumoista höpöttäjät!
04.03.2014 |
Viime aikoina on ollut monta juttua traumoista siellä sun täällä. Trauma sitä ja traumatisoituneet ihmiset tätä. Blaablaa. Moni ei ehkä selviä ja tunnen sympatiaa heitä kohtaan. Olisi silti hyvä muistaa, että ne jotka ovat selvinneet vuosikymmeniäkin pitkistä matkoista traumasta toiseen ovat todennäköisesti henkisesti vanhempia kuin keskivertopellet. Voi olla, että nämä selvinneet omat enemmän sinut itsensä kanssa, ymmärtävät itseään paremmin ja myös uskaltavat enemmän kuin juuri sinä. Sen takia, he eivät ole hulluja vaan ovat ymmärtäneet että elämä on elämistä, ei nillittämistä ja psykologisointia varten. Kiitos :)
Kommentit (10)
Traumat ovat voimavara, JOS niistä selviää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 22:14"]
Traumat ovat voimavara, JOS niistä selviää.
[/quote]
Ja jos ei, ne tekee normaalista elämästä karmean miinakentän jossa ikinä ei voi tietää mikä asia aiheuttaa kummallisen tai kohtuuttoman reaktion ja jos ne reaktiot yrittää tukahduttaa ne tulee silti jotain kautta esiin, tyypillisesti kehosta jos ei muualta päästetä.
Rakenteellisen dissosiaation teorian kehittelijöillä on loistava termi "fobia normaalia elämää kohtaan", se kuvaa naulan kantaan sitä mitä tulee elämästä kun traumat vie eikä voi kuin vikistä vaikka kuinka yrittää pistää vastaan.
Ja traumahan tarkoittaa vakavasti loukkaantunutta, esimerkiksi verenvuotopitilasta. Jos siitä ei selviä, ei paljon ole puhuttavaa.
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 22:11"]
Voi kuule, aika montaa ryssää olen öisin vanhainkodin nurkista häätänyt eli sieltä ne traumat ovat vuosikymmenien jälkeen kömpineet esiin pakollisesta selviytymisestä huolimatta.
[/quote]
Sinänsä huono verrata näitä kahta ryhmää keskenään; siis noita jotka ovat sodasta selvinneet miten kuten ja sitten nämä jotka itkee traumaansa siitä kun ei aina päässyt syliin.
Ai miksi vai? - ensinnäkin siksi ettei noilla sodasta selvinneille ollut aikaa jaaritella tunteistaan; oli pakko vain jatkaa matkaa, satunnaisesti nähdä painajaisia, mutta niihin ei voinut jäädä makaamaan koska elääkin piti. Eivät ehtineet käsittelemään traumojaan, lisäksi "kaikkihan niitä koki. Mitä niistä puhumaan" -mentaliteetti on aika paljon valloillaan siinä ikäpolvessa. Ne, jotka eivät selvinneet päivän töihin sekosivat tai tappoivat itsensä. Tai ryyppäsivät, sekosivat ja pahimmassa tapauksessa tappoivat jonkun.
Nykyään kun elämän perusasiat, koti, ruoka ja terveys, on aika monella automaattisesti selvää, on aikaa alkaa käymään läpi kaikenlaisia asioita joita muistaa, tai kuvittelee muistavansa, lapsuudestaan. Ylianalysoidaan kokemuksia, uhriudutaan "jos ei joku olisi tehnyt silloin sitä-tätä, olisin jotain ihan muuta" jne. Ja mikä kaikkein pahinta; siihen jäädään jumiin. Ei edes haluta päästää menneestä irti, koska trauma.
Ei se, että joku on käsitellyt asian ja selvinnyt siitä ja on menneisyytensä kanssa sujut, tarkoita sitä että olisi tunteeton, ylimielinen tms. Se tarkoittaa vaan sitä, että on ottanut elämäänsä taas palan lisää omaan hallintaansa.
"ok. Silloin mulle kävi väärin, mulle tehtiin väärin, näin asioita joita ei olisi pitänyt, koin asioita joita ei olisi pitänyt ja se teki minuun tällaisia jälkiä. Ja nyt minusta on tullut tällainen. Olenko nyt hyvä ja pitääkö parantaa jotain?"
Askel kerrallaan eteenpäin ja menneisyys taakse jättäen. Ei unohtaen niin ettei asioita muka tapahtunut, vaan todeten että niin kävi ja siitäkin opin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 22:32"]
Ei se, että joku on käsitellyt asian ja selvinnyt siitä ja on menneisyytensä kanssa sujut, tarkoita sitä että olisi tunteeton, ylimielinen tms. Se tarkoittaa vaan sitä, että on ottanut elämäänsä taas palan lisää omaan hallintaansa.
"ok. Silloin mulle kävi väärin, mulle tehtiin väärin, näin asioita joita ei olisi pitänyt, koin asioita joita ei olisi pitänyt ja se teki minuun tällaisia jälkiä. Ja nyt minusta on tullut tällainen. Olenko nyt hyvä ja pitääkö parantaa jotain?"
Askel kerrallaan eteenpäin ja menneisyys taakse jättäen. Ei unohtaen niin ettei asioita muka tapahtunut, vaan todeten että niin kävi ja siitäkin opin.
[/quote]
Tää toimii traumoille jotka on tiedostettuja mutta kun hyvin suuri osa traumoista ei ole. Tai kuvitellaan että asia A on se trauma joka aiheuttaa ongelmat, kun oikeasti kyse on tiedostamattomasta traumasta B. Ja sitten ratkaistaan apinan raivolla asiaa A ja tilanne ei muutu tai menee vaan pahemmaksi ja ihmiset kummastelee että mikä tuota ihmistä oikein vaivaa. Noh, kun se ei oikeasti itsekään tiedä mikä sitä vaivaa.
Koko trauman idea on se että jokin asia on ihmiselle niin sietämättömiä tunteita aiheuttava, että se joudutaan toimintakyvyn mahdollistamiseksi työntämään pois tietoisuudesta. Ideaalitilanteessa tämä on hetkellistä ja vaikean tilanteen jälkeen trauma-aines puretaan pois mielestä. Jos se pystytään purkamaan, vahingot ovat vähäisiä ja ihminen pystyy selviämään kauheistakin asioista suht. selväpäisenä.
Mutta jos sietämätöntä ainesta ei ole mahdollista purkaa, se koteloituu psyykeen ja saattaa lopulta joutua kokonaan eroon tietoisesta mielestä, tätä kutsutaan dissosiaatioksi tai lohkomiseksi. Toisin sanoen mielessä on sietämättömiä tunteita sisältävä itsenäinen saareke, johon tietoisella mielellä ei ole yhteyttä. Ja tällä saarekkeella on oma palokunta, joka pistää helvetinmoisen palohälytyksen käyntiin aina kun havaitsee merkkejä traumasisältöön liittyvästä "vaaratilanteesta". Ja koska tietoinen mieli ei tiedä mistä hälytys johtuu, mielessä on karmea ristiriita ja hämmennys että miksi, MIKSI minä toimin tai tunnen näin tai miksi kehoni toimii näin. Tällaisissa tilanteissa se naminamipsykolgian ihan kevein osasto ei vaan auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihan käsitä mitä tarkoitat traumoista höpöttäjillä? Siis ihmisiäkö, jotka kokevat traumatisoituneensa vai ihmisiä, jotka tuntevat myötätuntoa niitä kohtaan, joilla arvelevat olevan traumoja? Vai sitä, että traumoista nykyään puhutaan/kirjoitetaan?
Olen itse ollut joitakin kertoja tilanteessa, josta joku muu ehkä olisi saanut trauman. En koe olevani herkästi traumatisoituva.
Silti, pitkästi yli vuosi sitten koin tilanteen, jota en pysty vieläkään käsittelemään. Tämän ketjun otsikossa oleva trauma-sana jo toi oksetuksen tunteen mutta pakottauduin silti avaamaan ketjun.
Tilanteessa, josta oireilu alkoi koin ihan epärationaalisen kuolemanpelon, joka ikinen solu kehossa huusi, että kuolen tässä ja nyt. Aika pian tapahtuneen jälkeen sain kyllä keskusteluapua, joka epäonnistui täydellisesti. Sen jälkeen en ole asiasta puhunut koska en pysty, enkä edes halua. Unettomuus, kuolemanajatukset, valtava itseviha, itkeskely ja fyysinen pahoinvointi ym. ovat enimmäkseen väistyneet, mutta koen edelleen esim. ahdistusta ihmisten seurassa, joilla on piirteitä tai saattaisi olla piirteitä, jotka muistuttavat tapahtumista. On myös joitakin kohtalaisia kipuja, joiden arvelen tulevan korvien välistä. Ihan varma en ole, sillä en vaan kykene menemään lääkäriin. Elämän suunta muuttui tapahtuneen vuoksi jossain määrin ja parisuhde kävi eron rajoilla. Siltikään, en ole puhunut asiasta edes miehelleni.
Nyt pystyn puhumaan melko läheltä liippaavista asioista mutta tiedostan, että niistä puhuessani "en ole tässä". Etäisimmilläni näen ikäänkuin itseni ulkopuolelta, vaikea kuvailla. Sama tunne joka oli pitkään päällä tapahtuneen jälkeen, kuin olisi istutettu johonkin vieraaseen ruumiiseen, ja kuin tunteet ja ruumis eivät olisi yhtä, tai kuin tunteet olisi kääritty jonkinlaiseen kuoreen.
On vaikea nähdä, miten tästä hetkestä voisi joskus tulla voimavara. Ajatus siitä, että oikeasti pitäisi asiasta puhua ja vielä jollekin ventovieraalle, tuo pahoinvoinnin aallon ja itkun kurkkuun, ei sellaista voi edes miettiä puolta minuuttia pitempään. Näillä toistaiseksi mennään.
Uskoisin myös että sanoja trauma ja traumatisoituminen käytetään arkipuheessa vähän liian kevyesti kun puhutaan vaan ikävistä tapahtumista. Vaikka sellaiset jättäisivät tiettyjä jälkiä, ei se silti tarkoita varsinaista traumaa.
[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 22:50"]
Koko trauman idea on se että jokin asia on ihmiselle niin sietämättömiä tunteita aiheuttava, että se joudutaan toimintakyvyn mahdollistamiseksi työntämään pois tietoisuudesta. Ideaalitilanteessa tämä on hetkellistä ja vaikean tilanteen jälkeen trauma-aines puretaan pois mielestä. Jos se pystytään purkamaan, vahingot ovat vähäisiä ja ihminen pystyy selviämään kauheistakin asioista suht. selväpäisenä.
Mutta jos sietämätöntä ainesta ei ole mahdollista purkaa, se koteloituu psyykeen ja saattaa lopulta joutua kokonaan eroon tietoisesta mielestä, tätä kutsutaan dissosiaatioksi tai lohkomiseksi. Toisin sanoen mielessä on sietämättömiä tunteita sisältävä itsenäinen saareke, johon tietoisella mielellä ei ole yhteyttä. Ja tällä saarekkeella on oma palokunta, joka pistää helvetinmoisen palohälytyksen käyntiin aina kun havaitsee merkkejä traumasisältöön liittyvästä "vaaratilanteesta". Ja koska tietoinen mieli ei tiedä mistä hälytys johtuu, mielessä on karmea ristiriita ja hämmennys että miksi, MIKSI minä toimin tai tunnen näin tai miksi kehoni toimii näin. Tällaisissa tilanteissa se naminamipsykolgian ihan kevein osasto ei vaan auta.
[/quote]
Ihanaa, kun joku selittää yksinkertaisesti ja havainnollisesti tämän. Kiitos :)
Noh, ap ei kauheasti traumoista ymmärrä mutta aina jollain pitää yrittää päteä :D.