Ystävä joka vain puhuu sairauksistaan ja vaivoistaan.

Kuuntelisin. Tiedätkö mitä YSTÄVÄ tarkoittaa? Et voi kutsua itseäsi ainakaan ystäväksi, tuollainen ajatusmaailma...

Onko mielenterveysongelmia myös? Voihan tuo olla joku ahdistushäiriö tms.

Mulla on kuule tuo polvi ollut jo useamman vuoden kipeä. Onkohan siinä jokin kuluma? Mitä olet mieltä ap? Kostealla ilmalla etenkin vihoittelee.

Meillä on työpaikalla tällainen ihminen. Hänellä on todella paljon sairauksia mutta uskon, että osa on vain epäilyksiä, koska tuntuu erittäin epätodennäköiseltä että kaikkia hänellä olevia sairauksia omaava ihminen voi olla edes kotihoidossa. Saati sitten työelämässä. Sairaslomia kertyy usein puolet kuukaudesta ja sitten välillä pidempiä pätkiä.

Tällä henkilöllä on mm. vakava fibromyalgia, pernaongelmia (myös vakavia), joku vakava nimeämätön keuhkosairaus, vaikeita uniongelmia, selkä- jalka- käsivaivoja, migreeni, vatsaongelmia (esim. työpaikan ruuista monikaan ei sovi koska tulee paha närästys, tosin jälkiruuista kaikki käy kuten myös kahvi sekä viinit).

Hän myös loukkaa itseään usein jonka seurauksena haavoja, nyrjähtymiä, revähtymiä jne. Näitäkin vähän väliä. Sitten ollaan töissä että "En viitsi ottaa sairaslomaa vaikka tää on tosi kipee kun pari päivän päästä on viikonloppu"

Nopeasti arvioituna on tosi ihana tyyppi mutta kun puhuu hänen kanssaan muutamaa lausetta pidemmälle alkaa kertominen sairauksista ja valitus kun töissä on niin kiire aina ettei ehdi tekemään mitään. Ja sairausasioissa on aina sama marttyyriasenne "Tosi paljon sattuu mutta oon silti töissä kun täällä on niin mukavaa ja työkaverit olisi ihan pulassa jos en olisi täällä. En viitsi olla pois töistä vaikka olen niin sairas. Hammasta purren vaan selviän kun olen niin sisukas tyyppi"

Jotenkin tuntuu että iso osa on asenteista kiinni. Oloa voisi helpottaa kun menisi välillä vaikka pienelle lenkille, ei tissuttelisi vinkkua monena iltana viikossa ja keventäisi ruokavaliota jolloin paino tippuisi (voisi helpottaa jalka ja selkäongelmiin). Tämä ihminen myös puhuu itsestään kuin olisi vanha mummo ja jotenkin tuntuu että nämä jutut vanhentavat häntä ihan ulkonäöllisestikin. Esim. kun tämä ihminen täytti 50, en ollut uskoa koska hän näyttää 60-vuotiaalta. Puhuu itsestään jatkuvasti tyyliin " Vaikka olenkin jo näin vanha niin ehkä mullakin olisi vielä jotain annettavaa" Haluaa myös johtotehtäviin, mutta ei ymmärrä että niitä ei tehdä osa-aikaisesti tai niin että ollaan puolet kuussa sairaslomalla.

Aargh! Mikä ilmapiirin myrkyttäjä!

Luulosairaat ihmiset ovat hankalia. Suosittelen, että kokeilet sairastua tappavaan syöpään. Mukava puheenaihe kahvikutsuilla.

Luulosairauttahan tuo on. Ei siihen sinun kommentointisi auta yhtään, ap. Siis siinä mielessä, että se ystäväsi luulosairaus paranisi.

Minusta sinulla on nyt kolme vaihtoehtoa:

1) kestät tuon

2) otat etäisyyttä

3) sanot kaverillesi suoraan, että "hei, nyt voitaisiin puhua muusta kuin krempoista ja sairauksista, noi on ihan masentavia puheenaiheita." Sanot noin joka kerta, kun hän paria lausetta pidempään jutustelee vaivoistaan.

ÄLÄ siis lähde mukaan siihen vaiva-puheeseen. Voit sanoa uudesta vaivasta, että voi, onpa kurjaa. Ja sitten jo kohta vaihdat puheenaihetta.

Ystäväsi jankuttaa noista sinulle, koska annat hänen tehdä niin. It's that simple!

Olen itsekin tavannut ihmisiä, jotka viimeistään toisen lauseen jälkeen kääntävät keskustelun koskemaan itseään. Joko vaivoja tai saavutuksia tai aikomuksia, mutta itseään kuitenkin. En oikein jaksa sellaista kuunnella, joten yritän pitää kontaktit heihin minimissä.

Vaivoistaan jatkuvasti valittavien kanssa ei kannata puhua mistään vartaloon tai henkiseen hyvinvointiin liittyvästä. Esim. Jos sanot valittajalle että kävit piristävällä lenkillä vastaus on todennäköisesti jotain tämän tapaista "Minäkin olin nuorena maratoonari ja lenkkeilisin mielelläni mutta kun on selässä noidannuoli ja polvi kipeä ja lihastulehdus koko kropassa niin en voi" Ja sitten alkaa vaivojen kuvailu.

Olen huomannut että ammattilaissairaan ihmisen kanssa ainoat puheenaiheet joita hän ei lähes koskaan pysty kääntämään sairastamiseensa ovat:

-kissat

-valittajan ihanat vaatteet tai kampaus 

-hänen kotinsa/mökkinsä todella hieno ja hyvällä maulla tehty sisustus

-alkoholi eri muodoissa ja miten ihanaa sitä on juoda

-hänen lapsiensa poikkeuksellinen älykkyys ja lahjakkuus sekä kauneus/komeus

-hänen puolisonsa mahtavuus

-hänen kulkupelinsä hyvät puolet 

Ap taitaa puhua tutusta ihmisestä.

Sairauksien keksiminen on sairaus. Mutta oikea vaiva jää tunnistamatta terveydehuollossa. Psykiatrista hoitoa sellainen ihminen tarvitsee.

Kyse on huomion hakemisesta. Samalla myös läheiset sairastuu. Nainen hakee huomiota keksimällä myös lapsille olemattomia sairauksia. Lopulta kaikki ovat kypsiä lähtemään terapiaan. Ainoa joka ei ikinä mene psykiatrille on alkuperäinen "sairastelija".

Sairauksista ei kuulu parantua ja jos saa lääkkeet, esim insuliinin, sitä ei luonnollisestikaan tule käyttää koska on tärkeämpää ihmetellä miksi verensokerit yli 20.

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 09:40"]Minulla on viiskymppinen ystävä joka vain etsii uusia vaivoja ja sairauksia kropastaan ja puhuu niistä jatkuvasti. Tätä on jatkunut noin 20 vuoden ajan. Olen kurkkua myöten täynnä hänen jahkailujaan ja  selityksiään eri oireisiin jotka ainakin minun mielestä ovat jokseenkin tyhjänpäiväisiä ja vaarattomia. Mieli tekisi sanoa tästä hänelle mutten ilkeä koska pelkään hänen loukkaantuvan tästä. Mitä itse tekisit?

[/quote]usein masentuneet puhuu vaivoistaan ja saavat ihmiset hulluuden partaalle jo 20min keskustelun jälkeen

Mun äiti on justiinsa tuollainen, on ollut aina. Tunkee itsensä kaikkiin mahdollisiin lääketieteellisiin tutkimuksiinkin, mihin haetaan vapaaehtoisia potilaita. Ja tuolle ei edes riitä omat sairaudet kun "mässäilee" myös muiden sairauksista ja on aina tunkemassa väkisin sairaalaankin kielloista huolimatta jos olen itse potilaana. Olen sitä tyyppiä, että en todellakaan nauti vierailijoista sairaalassa omaa perhettäni lukuunottamatta.

Rasittavaa kuunnella puhelimessa ties mistä oireista ja hypoteeseista mikä milloinkin vaivaa.

Minun lapsellani on pitkäaikainen sairaus, jonka hoitotasapainon löytäminen on olut hankalaa ja sairauteen on liittynyt paljon liitännäissairauksia ja epämääräisiä oireita. Valitettavasti olen huomannut, että sairauden hoitaminen ja vaivojen selvittely vie tosi paljon voimia ja henkistä kapasiteettia.

Lopputuloksena tästä tuntuu, että monesti ei oikein osaa muusta puhuakkaan, kun lapsen sairaudesta. Siis, kun joku naapuri kysyy postilaatikolla, mitä kuuluu, niin hän saa kuulla 5-10min luennon lapsen oireista, viimeisistä labratuloksista ja hoitokokeiluista. Sitten jälkikäteen tajuaa, että ensinnäkään naapuri ei luultavasti tajunnut koko selityksestä paljoakaan, toisakseen häntä ei kiinnosta ainkaan tuossa mittakaavassa kullanmuruni terveydentila ja kolmanneksi lapsellakin on oikeus yksityisyyteen, vaikka onkin vasta taaperoikäinen.

Eli voisiko olla tilanne, että ystävälläsi ei kertakaikkiaan ole muuta elämää, kuin sairastelunsa. Ei tunnu oikein kiinnostavalta puhua telkkariohjelmista, jos ei niitä tule katsottua. Säätilan nyt tietää tältä päivältä, mutta aivokapasiteetti ei riitä hahmottamaan miten sää on kehittynyt viime viikoina, joten lauhaa talvea on paha päivitellä. Matti Nykäsen viimeisiä kuulumisia ei tiedä, kun sairaalalla on vain vuoden vanhoja seiskoja, joten siitäkään ei voi keskustella. Ainakin itsellä on tällä hetkellä tälläinen tilanne. Nyt kun ihan pahin on ohi, niin olen pystynyt sen tiedostamaan ja pikkuhiljaa korjaamaan omaa käytöstäni edes päällisin puolin (eli pystyn puhumaan puutaheinää tai samaistumaan toisen ongelmiin edes muutamaksi minuutiksi ennen kuin omat ongelmat alkaa taas kaatua päälle).

Numero 5 jatkaa.

Ihmettelen kyllä omaa työkaveriani ja hänen valitteluaan. Huomionkipeys ja elämän vähäinen  sisältö ei tunnu sopivan häneen, koska hänellä on ihana mies, kauniit ja menestyneet lapset, hienosti sisustettu iso koti (josta ovat ehkä muuttamassa kohta isompaan), idyllinen kesämökki, paljon (ihania) ystäviä, lemmikkikissa (myös ihana), hänestä pidetään eli hänellä on oikeastaan "faneja" sekä työssä että vapaalla, koska hän on niin mukava, herttainen ja ihana ihminen.

En tajua miksi hän kaipaisi vielä lisähuomiota. 

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 11:13"]

Minun lapsellani on pitkäaikainen sairaus, jonka hoitotasapainon löytäminen on olut hankalaa ja sairauteen on liittynyt paljon liitännäissairauksia ja epämääräisiä oireita. Valitettavasti olen huomannut, että sairauden hoitaminen ja vaivojen selvittely vie tosi paljon voimia ja henkistä kapasiteettia.

Lopputuloksena tästä tuntuu, että monesti ei oikein osaa muusta puhuakkaan, kun lapsen sairaudesta. Siis, kun joku naapuri kysyy postilaatikolla, mitä kuuluu, niin hän saa kuulla 5-10min luennon lapsen oireista, viimeisistä labratuloksista ja hoitokokeiluista. Sitten jälkikäteen tajuaa, että ensinnäkään naapuri ei luultavasti tajunnut koko selityksestä paljoakaan, toisakseen häntä ei kiinnosta ainkaan tuossa mittakaavassa kullanmuruni terveydentila ja kolmanneksi lapsellakin on oikeus yksityisyyteen, vaikka onkin vasta taaperoikäinen.

Eli voisiko olla tilanne, että ystävälläsi ei kertakaikkiaan ole muuta elämää, kuin sairastelunsa. Ei tunnu oikein kiinnostavalta puhua telkkariohjelmista, jos ei niitä tule katsottua. Säätilan nyt tietää tältä päivältä, mutta aivokapasiteetti ei riitä hahmottamaan miten sää on kehittynyt viime viikoina, joten lauhaa talvea on paha päivitellä. Matti Nykäsen viimeisiä kuulumisia ei tiedä, kun sairaalalla on vain vuoden vanhoja seiskoja, joten siitäkään ei voi keskustella. Ainakin itsellä on tällä hetkellä tälläinen tilanne. Nyt kun ihan pahin on ohi, niin olen pystynyt sen tiedostamaan ja pikkuhiljaa korjaamaan omaa käytöstäni edes päällisin puolin (eli pystyn puhumaan puutaheinää tai samaistumaan toisen ongelmiin edes muutamaksi minuutiksi ennen kuin omat ongelmat alkaa taas kaatua päälle).

[/quote]

Eikö tällaisessa tilanteessa tekisi juuri hyvää kuunnella niitä muidenkin kuulumisia, eikä aina vain toitottaa niitä omiaan? En nyt tarkoita millään pahalla, mutta tuntuu siltä, että ensin on "oikeus" kertoa pitkällisesti kuulumisina noita sairaustarinoita mutta jossain vaiheessa sitten ollaan siinä pisteessä, että sama levy pyörii lautasella, joskus jopa vuodesta toiseen. Mielestäni nuo "sairaat" tekevät jo itselleenkin hallaa jos ei pysty näkemään muuta elämää sairausjuttujen ympärillä. Puhumattakaan, että kaikkia jaksaa kuukausikaupalla kiinnostaa aina ne samat jutut.

Mutta ap:lle sanoisin, että sinun pitää olla aika hyvä ystävä, että voit sanoa suoraan ja silloinkaan ei ole varmaa, ettei toinen verisesti loukkaannu, jos sanot että olisi kiva puhua joskus jostain muustakin..

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 10:03"]

Kuuntelisin. Tiedätkö mitä YSTÄVÄ tarkoittaa? Et voi kutsua itseäsi ainakaan ystäväksi, tuollainen ajatusmaailma...

[/quote]

Sinun määritelmäsi mukaan roska-astiaa tai likasaavia.

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 11:33"]

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 11:13"]

Minun lapsellani on pitkäaikainen sairaus, jonka hoitotasapainon löytäminen on olut hankalaa ja sairauteen on liittynyt paljon liitännäissairauksia ja epämääräisiä oireita. Valitettavasti olen huomannut, että sairauden hoitaminen ja vaivojen selvittely vie tosi paljon voimia ja henkistä kapasiteettia.

Lopputuloksena tästä tuntuu, että monesti ei oikein osaa muusta puhuakkaan, kun lapsen sairaudesta. Siis, kun joku naapuri kysyy postilaatikolla, mitä kuuluu, niin hän saa kuulla 5-10min luennon lapsen oireista, viimeisistä labratuloksista ja hoitokokeiluista. Sitten jälkikäteen tajuaa, että ensinnäkään naapuri ei luultavasti tajunnut koko selityksestä paljoakaan, toisakseen häntä ei kiinnosta ainkaan tuossa mittakaavassa kullanmuruni terveydentila ja kolmanneksi lapsellakin on oikeus yksityisyyteen, vaikka onkin vasta taaperoikäinen.

Eli voisiko olla tilanne, että ystävälläsi ei kertakaikkiaan ole muuta elämää, kuin sairastelunsa. Ei tunnu oikein kiinnostavalta puhua telkkariohjelmista, jos ei niitä tule katsottua. Säätilan nyt tietää tältä päivältä, mutta aivokapasiteetti ei riitä hahmottamaan miten sää on kehittynyt viime viikoina, joten lauhaa talvea on paha päivitellä. Matti Nykäsen viimeisiä kuulumisia ei tiedä, kun sairaalalla on vain vuoden vanhoja seiskoja, joten siitäkään ei voi keskustella. Ainakin itsellä on tällä hetkellä tälläinen tilanne. Nyt kun ihan pahin on ohi, niin olen pystynyt sen tiedostamaan ja pikkuhiljaa korjaamaan omaa käytöstäni edes päällisin puolin (eli pystyn puhumaan puutaheinää tai samaistumaan toisen ongelmiin edes muutamaksi minuutiksi ennen kuin omat ongelmat alkaa taas kaatua päälle).

[/quote]

Eikö tällaisessa tilanteessa tekisi juuri hyvää kuunnella niitä muidenkin kuulumisia, eikä aina vain toitottaa niitä omiaan? En nyt tarkoita millään pahalla, mutta tuntuu siltä, että ensin on "oikeus" kertoa pitkällisesti kuulumisina noita sairaustarinoita mutta jossain vaiheessa sitten ollaan siinä pisteessä, että sama levy pyörii lautasella, joskus jopa vuodesta toiseen. Mielestäni nuo "sairaat" tekevät jo itselleenkin hallaa jos ei pysty näkemään muuta elämää sairausjuttujen ympärillä. Puhumattakaan, että kaikkia jaksaa kuukausikaupalla kiinnostaa aina ne samat jutut.

Mutta ap:lle sanoisin, että sinun pitää olla aika hyvä ystävä, että voit sanoa suoraan ja silloinkaan ei ole varmaa, ettei toinen verisesti loukkaannu, jos sanot että olisi kiva puhua joskus jostain muustakin..

[/quote]

Varmasti tekisi hyvää, mutta kun tilanne on pahimmillaan niin ei vaan pysty. Nyt jo pystyy ja huomaa, että se muutama minuuttinen kantaa taas eteenpäin. Ja jos nyt puhuu naapurin kanssa säästä postilaatikolla, niin siitä on sekin etu, että samaa keskustelunaihetta voi sitten hyödyntää, kun joku kaveri (joo muutama on onneksi jaksanut rinnalla näinä vaikeina aikoina) soittaa ja kysyy kuulumisia ja näin saa aikaan positiivisen kierteen eli tulee huomioitua muutamiin elämää kuin lapsen sairaus (vaikka sitten ensin se kaverin kotipaikkakunnan sää ja siitä sitten aasinsillan kautta kaverin kuulumiset).