Kohta 5-vuotiaan ja vanhempien hankala elämä...
En tiedä onko tämä normaalia mutta hermo tässä menee. TYttö on kohta 5v ja varsinainen säätäjä. Kaikki pitää tehdä itse, kaataa maito lasiin, auttaa pikkuveljeä, vaihtaa vessapaperirulla jne. Ja useimmiten jos ehdin ensin niin alkaa helvetillinen mekastus kun hän ei saanutkaan asiaa tehdä. Annan kyllä tytön tehdä mahdollisimman paljon itse mutta kun ei nyt ihan kaikkea hoksaa aina ennakoida.
Tyttö saa myös kauheita raivareita tyyliin " isi antoi mulle leivän vaikka olisin halunnut että äiti antaa, byäääää" . Ja sitten parutaan ja tömistellään omaan huoneeseen josta tulee sitten pois joko minun hakemana tai itsekseen. Lisäksi tyttö huutaa ja komentelee mulle päin naamaa ihan mitä sattuu, ei onneksi haistattele mutta ärjyy kuitenkin ja joskus jopa läpsii. Tällöin otan tyttöä käsistä kiinni ja totean tiukasti että niin ei tehdä.
Olen huomannut että eniten näitä törmäyksiä tietysti tapahtuu jos tyttö on väsynyt mutta toisinaan on päiviä jolloin tuntuu että meillä vaan huudetaan ja parutaan. Tyttö kiusaa 1,5v veljeään myös aika lailla. Melko harmitonta se on mutta joskus tönii ja arsyttää muilla keinoin. Tuntuu että pikkuvelikin jo ärähtää kun sisko tulee edes lähelle... Pikkuveli on TOSI vilkas jatyöllistävä ja joskus tuntuukin että tyttöä ärsyttää veljen läsnäolo. En kuitenkaan voi asialle oikein mitään tehdä kun päivisin on vahdittava ettei veli tipu pöydältä tai kiipeä kirjahyllylle senkin uhalla että meillä tytön kanssa joku asia keskeytyy. Veli saa tietty pakostakin enemmän huomiota kun touhottaa kaiken aikaa.
Aktiviteettia tytöllä on riittämiin eli naapuruston lasten kanssa leikkii ja puuhataan yhdessäkin jotain kunhan 1,5v villiviikarilta keretään. Illalla pelataan ja luetaan kun veikka on nukkumassa. Syksyllä alkaa taas kerhot ja jumpat.
Jospa muut 4-5 vuotiaiden vanhemmat voisivat vähän kertoa miten teillä menee. Jotenkin luulin että uhmat olisi tässä iässä uhmailtu mutta nyt ne näköjään vasta alkaakin =) Toki meillä on paljon hyviäkin hetkiä mutta ajoittain ne on aika vähissä...
Kommentit (13)
että sitä meillä opetellaan että huutamalla ei saa mitään, ja kovan työn tulos on että tyttö on tosi kohtalias ja osaa puhua nätisti. Mä olen itse tosi temperamenttinen, ärisen lapsille liian helposti, joten opettelua on myös mulla että osaisin olla hermostumatta ja puhua nätisti.
Meillä neiti 4,5v ja haluaa olla omatoiminen ja auttaa, mutta myös sallin sen. On kivaa katsoa kun haluaa tehdä itse oma-aloitteisesti ja on yritteliäs. Joskus vaan ei jaksaisi mennä perään katsomaan, mitähän siellä keittiössä taas tapahtuu...meillä on myös 2,5v tyttö jolla sama juttu. Matkii isosiskoaan ja on kaikessa minä itse.
Ilmeisesti kirjoitin huonosti ja siksi tuli väärinymmärryksiä koska tyttö tosiaan saa auttaa kaikessa missä voi mutta kun ei hän vielä oikein kykene leikkaamaan terävällä veitsellä leipää, ottamaan jääkaapin ylähyllyltä maitolitraa tai muuta vastaavaa. Lisäksi kun on tuo vilkas 1,5v jonka perässä saa juosta niin ei aina ehdi odottamaan kun kurkkujen leikkaaminen kestää kaksi tuntia.... Tai kun ollaan menossa nukkumaan niin ei veli ehkä olekaan yhteistyökykyinen kun sisko haluaa VÄLTTÄMÄTTÄ pestä sen hampaat juuri nyt tarkkaan ja huolellisesti... Tulette näkemään ongelman kun /jos teillä on useampia lapsia =) Meilläkin oli vuosi sitten vielä oikein herttaista kun sisko hoiti vauvaa mutta kun vauvasta tuleekin tahtova ja puolensa pitävä taapero niin eletäänkin ihan toista elämää...
Meidän 4.5 vuotias poika haluaa kaiken tehdä mitä vaan suinkin keksii itse, oikein minä itse-tyyppi. Jos hän ei saa jotain tehdä niin äiti on tyhmä jne. jne. jne, huudetaan iskää apuun kun äiti ei anna... Siinä välillä kysytään hermoja, mutta väsyneenä on pinna palanut.
Yleisesti ottaen olen koittanut antaa pojan itse kokeilla, ja neuvonut sekä näyttänyt miten homma tehdään, vaikka hieman omat hommat siinä tyssäytyy. Onpahan samalla itsekkin tullut opeteltua kärsivällisyyttä. Pojalla on nyt ihme huuto-kausi menossa. Hän huutelee äitiä, mutta olen ottanut sen kannan etten mene hänen luo vaan odotan että poika tulee esittämään asian luokseni tavallisesti puhumalla.
Meillä siis suht samanikäinen tyttö ja jonkun aikaa on näkynyt että tyttö tietää mitä tahtoo ja osaa olla todella rasittava vänkä halutessaan niin. Ei tuo kuitenkaan pahemmin raivoa (no on kovaääninen ja puhuminen on lähes huutoa tai äänensävy on muuten todella päättäväinen) tai fyysisesti pura oloaan, on ihan suht mukava. Mutta kun saa jotain päähänsä, niin sitä ei hevin käännä ja komentelu on kovaa, varsinkin isoveli (1,4v pikkusisko saa paljon nätimmän kohtelun) ja kaverit saa osansa, meille vanhemmille sitten enemmänkin mankuu. Itse tuo haluaa tehdä asioita (on aina halunnut), mutta saa tehdä, vaikka aikaa menisi. Ja joskus kun jossain asiassa ei saa tehdä saattaa soraääniä tulla, mutta ei sentään ryhdy raivoamaan.
Emme koe elämää tytön kanssa kovin vaikeaksi, joskus tosin miehen kanssa olemme hieman kypsiä tuohon komenteluun ja vänkäämiseen. Tosin sitten kun menee todella liiallisuuksiin, nii pistämme sille stopin. Ja tytön periksiantamaton tapa suhtautua asioihin on toisaalta ihan hyväkin joskus elämässä ja ei ehkä häiritse minua niin paljon, sillä olen varmasti vielä periksiantamattomampi kuin tyttö, joten ei tyttö saa yleensä tyylillään toiveitaan läpi. Parempi onnistuminen on reippaasti sanomalla mielipiteensä ja perustelemalla, sekä olemalla ystävällinen.
riittää. Sisaruksia ei ole, joten yhteenotot ovat hyvinkin hankalia välillä. Kodin ulkopuolella on sivusta seuraaja, jos on vähänkin vilkkaampaa touhua. Hyviä kavereita löytyy. Koulussa säntillinen, tunnollinen. Joten " ihmisten ilmoilla" käyttäytymien on ok.
Muistan 5-vuotisuhmakauden hyvinkin voimakkaana. Meillä sattui muutto siihen rytinään, mikä varmaan sai aikaan/voimisti omaa tahtoa.
Joskus muistan palstailijoitten kokeneen juuri 5-vuotis -tahtokauden hankalimmaksi.
Mutta näitä rajojen kokeiluja on tietenkin yhä edelleen: älykkyys vain lisääntyy ja taidot karttuvat...Voisinpa sanoa, että rasittavinta on juuri tuo, että lapsi haluaa tehdä kaiken itse. Lapsella on mahdollisuus touhuta, auttaa meitä kotitöissä. Mutta äärimmillään se on esim. että hänen pitää saada avata ovi ensimmäisenä yms. Tavallaan näin pyrkii hallitsemaan koko perheen touhua. Välillä annetaan periksi, välillä ei. Siis ei johdonmukaista ollenkaan.
Kun tilanne rupeaa riistäytymään käsistä, eli poika ottaa esim. nyrkit käyttöön, tulee kalenteriin ruksi, ja kolme ruksia/vk vie karkkipäivän. Kertaakaan se ei ole vielä mennyt...
Sama pätee äitiin: jos sanon ruman sanan, lähtee minulta iltakahvi:)
Mutta kaiken kaikkiaan hyvä kausi on meneillään. Kunnes taas...
Voimia Sinulle!
Kaikki on aina saatava tehdä itse ja poika saa mahdottomat hepulit jos kaksossisko ehtii esim. ulos ensin tai jos hän ehtii saada vaatteet ensin riisuttua. Näitähän päivän aikana riittää! Voitte uskoa että on rasittavaa kuunnella tätä alituista kilpailua kaikesta. Ja pojan on vain aina oltava ekana.
Minä en kyllä ole siihen leikkiin ryhtynyt koska onhan väärin että kaksossiskon on aina odotettava että herra menisi ensin. Ikäänkuin poika määräisi tahdin ja siskon on sitä seurattava tai poika saa raivarin!
Kotitöitä tekee myös ja niitä olen antanut tehdä, mutta kohtuuden rajoissa. En voi esim. antaa hänen pestä laminaattilattioita märällä rätillä just kun olen vauvaa kuistilla nukuttamassa. You know what I mean:-))). Ei tulisi mitään. Joten joskus on sille pikkuapurille sanottava ei:kin. Aikani on rajallinen eikä kaikkea voi antaa lastenkaan tehdä vaikka miten olisi hyvä että oppisivat kaikkea tekemään.
Mutta kiva kuulla etät muillakin on samanlaista!
Toivotaan, että menee nopsasti ohi. Oppiipahan pikkuveli pitämään puolensa ainakin...
Tsemppiä teille! Äläkä siitä huutamisesta pode tunnontuskia. Ihmisiähän tässä ollaan. :)
Poika sai valtavat hepulit kun ehdimme pojan kaksossiskon kanssa ekoina sisälle ja vielä ehdimme pesemään kätemmekin ennen poikaa. Huoh:((. Tällaista tämä on joka asiassa.
Miten te toimitte? Itse en haluaisi antaa periksi vaan tänäänkin kylmästi pesimme vaan kädet ensin pojan huudoista ja komenteluista huolimatta:/. Pojasta on toden teolla tulossa pikkutyranni, haluaisi päättää kaikesta ja eritoten pelkään, että sisko jää kokonaan pojan tahdon alle, koska tyttö on ainakin vielä paljon pehmeämpi ja periksiantavampi...
Ärsyttää vaan tällainen jatkuva kilpailu. Jos lähdemme autolla jonnekin, POJAN on päästävä ulos ulko-ovesta ensin, hänen on SAATAVA avata auton ovi ekana jne. Joskus olen pakottanut pojan odottamaan (pojan huudon kera) ja päästänyt tytön menemään ekana. Tyttö ei ainakaan aina osaa pitää puoliaankaan joten mun on sitten sen vanhempana tehtävä.
Kuulostipa moni viesti tutulta... Meillä on 4,5-vuotias poika ja päivään mahtuu monta huutoa, kun isoveli on nopeampi tai parempi tai asiat ei muuten vaan suju niin kuin pikkuherra haluaisi. Meidän kuopus on lisäksi toodella vilkas pälättäjä ja hyppyheikki, joten usein hän touhuaa omiaan eikä kuule/kuuntele mitään tavallisella äänellä annettuja käskyjä. Kun sitten ääntä joutuu korottamaan, poika loukkaantuu ja huutaa takaisin. Hän ei onneksi tunne kirosanoja eikä osaa oikein haukkuakaan ketään, joten uhittelee sitten lähinnä huutamalla esim. että " Mä en sitten pue ikinä enää sukkia jalkaan." Näihin on helppo aikuisenkin suhtautua kypsästi :-)
Meilläkin tilanne on hankala juuri siksi, kun on se isovelikin siinä. Jos olisi vain tuo 4,5 v. voisi ohjata häntä rauhallisesti, varmistaa aina että käsky menee perille ja suunnitella lähtemiset ym. hänen luonteensa mukaan. Isoveljen kannalta se olisi kuitenkin väärin: hän on muutenkin usein pikkuveljen varjossa, koska on hiljaisempi luonne - emme voi vaatia että hän lisäksi aina odottaa ja väistää kun kuopuksella on hankala hetkensä.
Minä olenkin hyväksynyt sen, että meidän perheessä on nyt aikas paljon huutoa... Kuopus saa möykätä tuskaansa, kun siltä tuntuu, korkeintaan nostamme hänet toiseen huoneeseen, jos möykkä häiritsee meidän muiden oloa. Tietysti käymme hänet sieltä hakemasta kun huuto hellittää, mutta pyrimme siihen että hän ei raivareillaan pääsisi terrorisoimaan meidän muiden elämää. Raivareista emme mitenkään erikseen rankaise, vaan pointti on juuri se, että koko muu perhe ei ole pikkuisen vallassa silloin kun hän jostain suuttuu. Uskon ja toivon, että pikkuhiljaa poika oppii että huutamalla ei saa mitään kivaa ja että mitä nopeammin hän rauhoittuu, sitä nopeammin hän pääsee taas mukaan meidän muiden juttuihin.
Ja tosiaan vaikka tyttö on todella periksiantamaton vänkä, niin pari vuotta vanhempi isoveli on se joka yleensä loukkaantuu ja lähtee itkien huoneeseensa (vähän tuota draamapuolta), mutta on selvästi pehmeämpi.
Meillä on tuota kuka ehtii ensin (tosiaan avaamaan oven, pesemään kädet, pesemään hampaat, kuka saa juotavat ensin lasiin jne.) ollut ehkä jo vuosia. Tuntuu olevan aikamoista kilpailua ja enemmän tuosta vanhemmasta pojasta lähtöisin. Ratkaisu meillä lähtee tasapuolisuudesta, ei siitä kuka huutaa kovimmin. Yleensä muistutan että eilen toiselta pestiin hampaat ensin ja joten seuraavaksi on toisen vuoro ensin jne. Pahimpaan ovenavausvimmaan tein listan johon raksin joka kerta kumpi avasi oven ensin ja sitten muistin ja näytin lapsillekin että on toisen vuoro seuraavaksi (oli pakko tehdä lista kun laho pää ei muista). Eli meillä toimitaan pääsääntöisesti vuorotteluperiaatteella (paitsi jos vuoronsa hukkaa huutamiseen ja muuhun kiukutteluun).
Sitten on kertoja kun näkee toisen pinnan olevan lyhyellä ja mielipahan iso (kokee oikeasti tuntevansa vääryyttä) ja toiselle asia ei ole kovin iso, niin silloin saatan kysyä tuolta rauhallisemmalta osapuolelta voiko antaa toisen tehdä ja saada siten toisen hyvälle tuulelle. Eli tietynlaista toisen huomioimista on tullut kuvioon myös. Mutta tämä on helppoa kun toimii molempien lasten kohdalla, eikä niin että toinen aina joustaisi vain toisen vuoksi.
Pitääkin mun yrittää skarpata ja alkaa tehdä vaikka niin kuin Insinööriäiti on tehnyt lastensa kanssa eli vuorotellen saavat tehdä jonkin asian ensin. Kun tuota kilpailua tuntuu joka asiassa kuitenkin olevan.
Tänään on onneksi ollut sellainen parempi päivä, ei mitään suurempaa dramatiikkaa:-)).
Ihan ensiksi tuli mieleen että miksei tyttö saa tehdä niin paljon kotihommia kuin haluaa?? Meillä on just täyttänyt 4-vuotta esikoinen, joka on paljon vanhemman oloinen kuin ikäisensä. mä ainakin annan tehdä niin paljon kuin neiti haluaa ja KEHUN kovasti kaikesta mitä hän haluaa auttaa. vaikka keittiöhommat viivästyisikin jos tyttö sanoo että " äiti, mä voin pilkkoa noi kurkut ettei sulla ole niin paljon hommaa!" , tottakai annan hänen pilkkoa ne vaikka joudun lopettamaan omat hommani ja menen opastamaan terävän veitsen käytössä. Ja tämä toimintatapa yllyttää tyttöä että haluaa auttaa, nyt kun hoidan parin kuukauden ikäistä vauvaa niin on ihanaa kun tyttö auttaa 3-vuotiasta pikkuveljeä pukemaan päälle. Näin meillä, en halua mitenkään ärsyttää sua näillä kommenteilla, toki toivon että teilläkin sujuisi!