Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitääkö avutonta ihmistä toistuvasti auttaa?
20.02.2014 |
On läheinen jolla on aina ongelmia. Ongelmat ovat tätä luokkaa: ei tule toimeen kenenkään kanssa (työkaverit, naapurit, muut sukulaiset) ja aina hänelle sanotaan ilkeästi, tehdään jäynää, yritetään huijata ym.
Minun hommani on ollut ratkoa näitä hänen juttujaan. Neuvoa mitä sanoa ihmisille töissä jos ja kun ne sanovat jotain, neuvoa miten hoitaa asiaa kun on tullut esim. ongelmia joissain viranomaisjutuissa missä häneen on suhtauduttu ikävästi. Hänellä se lähtee aina siihen että muut ovat häntä vastaan ja hän jaksaa siitä sauhuta vaikka kuinka.
Käytännön tasollakaan hän ei osaa mitään selvittää ilman neuvoja, vaan sanoo jotain mikä pahentaa asiaa/soittaa väärille ihmisille ja sotkee heidätkin mukaan.
Tosin tätä ei ole paljoa päässyt tapahtumaan, sillä minun hommani on ollut miettiä mitä tehdä. Se on rooli joka minulle tuli jo nuorena ja nyt olen alkanut väsyä. Yritän irrottautua, mutta en tahdo päästä irti. Hän on ikään kuin minun vastuullani. Näinkö tämä jatkuu?
Kommentit (11)
Niin, hain kai viestillä vahvistusta että ei tarvi. Tietenkin järjellä ymmärrän itsekin, että ei tarvi. Mutta tämä ihminen ei opi, eikä suostu opettelemaan enää sitä että ei heti vastuuttaisi näitä juttuja mulle. Viime aikoina olen hänelle suoraan jo sanonut että en jaksa enää, suuttunutkin olen. Mutta hän ei lopeta. Hän on perheenjäsen, joten on vaikea irrottautua yksipuolisesti jos hän ei itse muutu. Sehän tarkoittaisi kai välien katkeamista kokonaan, kun en kerran hoitaisi tätä perinteistä hommaani. Nyt on tosin alkanut tuntua siltä että ei mua muuhun tarvitakaan, joten sinänsä kai sama.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ala sanoa, että et osaa auttaa, että nyt tuli liian kinkkinen tehtävä.
Ei niitä välejä tarvitse kokonaan katkaista mutta opi sanomaan EI ja aseta omat rajasi.
Pyörit tuossa oravanpyörässä tasan niin kauan kuin siihen suostut eli nyt olisi aika lakata "juoksemasta ja hypätä pois".
Miten raja asetetaan, kun olen jo sanonut että en jaksa enää. Hän on äitini, joten meidän on vaikea muuttaa työnjakoa.
ap
Ehka kyse alkaa olla enemman ongelmasta ettet osaa asettaa rajoja kuin taman ystavan ongelmasta. Tiedan, tuttu tunne. Minunkin pitaisi oppia vain sanomaan EI. Olen vastaavassa tilanteessa ja siksi oma elama jo ihan hunningolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei riitä, että sanot "Ei". Sinun täytyy myös tarkoittaa sitä. Jätä muutaman äitisi asian hoitamatta. Omien vanhempieni ongelma oli se, että lähtivät ajamaan tänne satojen kilometrien päästä kertomatta etukäteen mitään. Olettivat vain, että heidän tapaamisensa menee kaiken muun edelle. Muutaman kerran tylysti ilmoitin, että tässä on nyt muuta tekemistä. Sitten oppivat soittamaan ja kysymään, että sopiiko tulla kylään.
Kiitos kommenteista, varmaan pitäisi jättää hänet ratkomaan juttuja itse, sanoa vaan että en osaa auttaa.
Syy miksi en ole tehnyt niin, on se että olen huomannut hänen puheistaan että aikoo tosiaan vaan pahentaa tilannetta. Ja olen siinä vaiheessa ajatellut, että mulla sen jälkeen vielä vaikeampaa kun kuuntelen sitä alkuperäisen ongelman valitusta JA vielä valitusta siitä miten asian hoitaminen sujui. Mun neuvoilla hän on aina joten kuten pärjännyt.
Mutta nyt kun aikaa on kulunut, on käynyt selväksi että ongelmat eivät koskaan lopu. Nuorempana jotenkin ajattelin vaan sitä hetkeä ja ongelmaa. En tajunnut että tämä on tätä koko ajan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ystävätär joka oli alun perin nettituttu.
Meillä vierailtuamme muutti lopulla meidän avustuksellamme meidän kotipaikkakakullamme, jotta olisi "apua" lähellä. Taustalla bipolaarisuutta, yli 40 vuotta hoitamattomana ollut ADHD jne.
Käy aina välillä hermoille (lapsille ja puolisolle vielä pahemmin), mutta koen silti, että ei ole hänen vikansa että on sellainen kuin on joten mikään ei vapauta minua vastuusta sen ihmisen suhteen, jolle olen ainoa oikeasti välittävä.
Eli kyllä. Mielestäni nimenomaan avutonta pitää loppumattomasti auttaa.
Se, jolla on avut itsessään, selviää ennen pitkää omillaankin.
Ja ehkä päätyy jopa auttajaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 18:31"]
Minulla on ystävätär joka oli alun perin nettituttu.
Meillä vierailtuamme muutti lopulla meidän avustuksellamme meidän kotipaikkakakullamme, jotta olisi "apua" lähellä. Taustalla bipolaarisuutta, yli 40 vuotta hoitamattomana ollut ADHD jne.
Käy aina välillä hermoille (lapsille ja puolisolle vielä pahemmin), mutta koen silti, että ei ole hänen vikansa että on sellainen kuin on joten mikään ei vapauta minua vastuusta sen ihmisen suhteen, jolle olen ainoa oikeasti välittävä.
Eli kyllä. Mielestäni nimenomaan avutonta pitää loppumattomasti auttaa.
Se, jolla on avut itsessään, selviää ennen pitkää omillaankin.
Ja ehkä päätyy jopa auttajaksi.
[/quote]
Noin kai olen ajatellut jollain tasolla. Että se on mun hommani. Se mikä on alkanut närästää, on se että omakaan elämä ei ole kovin hyvällä mallilla nyt. Olen yksinäinen ja tuntuu että äidin typerät ongelmat ovat ainoa asia mitä mun elämääni tulee.
Tajuan tietty että pitäisi tehdä jotain itselle, mutta monesti tunttu etten jaksa. Ja sitten kun esim. vapaapäivänä taas valitussoitto tulee niin kaikki voimat menee. Ja sitten rupeaa ottamaan päähän kun äiti ei usko ja jätä soittamatta, vaikka olen sanonut että mulla on vaikea tilanne.
Ja vastavuoroisuus puuttuu aika lailla täysin. Jos puhun jostain omasta ahdistuksenaiheesta, niin saan vaan jonkun kliseekommentin "pitää vaan koittaa piristyä" tyylisesti. Tulen katkeraksi.
ap
Alue: Aihe vapaa
no ei tarvitse. Jotkut ei vaan ikinä opi. Energian tuhlausta!