Onko teillä muilla mt ongelmaisilla samanlaista vanhempienne kanssa?

Minä en ole varsinainen mt-potilas mutta terapiaa käynyt useaan otteeseen vuosia. Äiti ei malta olla luonani kuin sen minuutin että vessassa käy. Pitkin hampain tulee jos on aivan pakko, ei vaikka järjesty muuten pääsy tärkeään lääkäritapaamiseen. Ehkä vetää pienet sievät nopeasti niin ei tarvitse seurustella, jos pitäisi jostain ihme syystä olla yli yön.

Uskon että hänellä pyörii ajatukset niin täysin oman itsen ympärillä, ettei kestä hetkeäkään jos ei ole juuri hänelle hauskaa ohjelmaa tai keskitytä hänen asioihinsa. Joulu on ainoa päivä jolloin voi istua ruokapöytään kanssani, mutta sittenkin on kiire pois, syödään vain nopeasti ja pian katsomaan telkkaria.

Kyllä tällainen hylkiminen pahalta tuntuu ja suru kertautuu kun tietää että lapsesta asti ollut asiat näin. Syö itsetuntoa ajan kanssa.

Käyn vanhempieni luona joka päivä kun he haluavat. Välillä olen yötä. Itse asun tukiasunnossa.

Oman lievästi mt-ongelmaisen lapsen kanssa ainakin jouduin itse pitelemään omaa suutani kaksin käsin kiinni, että en möläytä mitään mistään. Hyvin kevyesti yritän kysellä asioita ja korkeintaan ehdottaa eri vaihtoehtoja. Ettei vaan tulisi paha mieli...

Ei. Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä mt-ongelmista ja vietän sujuvasti päiviä kasikymppisten vanhempieni kanssa. Äidin kanssa laitetaan ruokaa ja käydään kävelyllä, välillä kaupungilla kahvilla. Vien myös nyt korona-aikana ruokaostoksia heille. En ymmärrä miten mt-ongelmani noin ylipäätään tähän liittyisi?

Vierailija kirjoitti:

Oman lievästi mt-ongelmaisen lapsen kanssa ainakin jouduin itse pitelemään omaa suutani kaksin käsin kiinni, että en möläytä mitään mistään. Hyvin kevyesti yritän kysellä asioita ja korkeintaan ehdottaa eri vaihtoehtoja. Ettei vaan tulisi paha mieli...

Onko sulla muita lapsia? Kohteletko heitä samalla tavalla kuin tätä lievästi mt ongelmasta lastasi? Pitääkö heidänkin esittää täydellistä sinulle vai kelpaavatko vikoineen päivineen?

Ap

No minun kohdalla se on fakta etten kelpaa tai riitä. Isälle en ole hyödyksi, niin ei sitten olla tekemisissä ollenkaan - se tosin käy minulle mainiosti kun voin paljon paremmin ilman sitä väkivaltaista narsistia. Äidillä on vielä ote minusta, mutta yritetään terapeutin kanssa pyristellä minut irti siitä. Onneksi asun noin tunnin ajomatkan päässä niin äiti ei usein käy täällä (eikä muuten jatkossa käy enää ollenkaan kun on luvatta ottanut omaisuuttani myyntiin). 🙄

Äitini ei ole koskaan käynyt luonani, tai edes ilmaissut pienintäkään halua tähän. :)

Muutin siis omaan kämppään noin 16 vuotta sitten, joka sijaitsee tosin eri paikkakunnalla, mutta silti... pyytää kyllä käymään luonaan, mutta ei oikein ole kiinnostunut viettämään aikaa yhdessä kun tulen sinne. Erityisen loukkaavalta tämä tuntuu yhteisillä lomareissuilla, joilla tunnun lähinnä olevan olemassa samassa tilassa, mitään aitoa seurustelua ei edes yritetä virittää ja käytännössä lähes kuka tahansa muu tuntuu kelpaavan seuraksi paremmin (menee hotellin tupakkapaikalle ja jumittaa sinne kun löysi juttukaverin, jne.). Ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu, saattaa reagoida jopa aggressiivisesti jos yritän joskus harvoin kertoa omista murheistani ("ei nyt puhuta tästä") siinä missä hän vyöryttää kyllä kaiken oman minun päälleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman lievästi mt-ongelmaisen lapsen kanssa ainakin jouduin itse pitelemään omaa suutani kaksin käsin kiinni, että en möläytä mitään mistään. Hyvin kevyesti yritän kysellä asioita ja korkeintaan ehdottaa eri vaihtoehtoja. Ettei vaan tulisi paha mieli...

Onko sulla muita lapsia? Kohteletko heitä samalla tavalla kuin tätä lievästi mt ongelmasta lastasi? Pitääkö heidänkin esittää täydellistä sinulle vai kelpaavatko vikoineen päivineen?

Ap

On muitakin, ja ne muut kestävät kritiikkiä ja ohjeita paremmin. Kukaan ei ole täydellinen (minä vähiten), eikä mielestäni kukaan esitä perheessämme yhtään mitään (minun mielestä).