Miksi tunne-elämä latistuu iän myötä?

Ei mulla vaan ole latistunut mutta olen vasta 33

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla vaan ole latistunut mutta olen vasta 33

Eikä mulla, vaikka olen 72v. Tunnen iloa jokaisesta päivästä johon vielä herää. Elämä ei ole itsestäänselvyys. Sen sijaan nuoruuden draama on pikkuisen hälvennyt. Oma olo ei ole eikä tarvi olla muiden poukkoiluista riippuvainen.

Kyllä useimmilla ihmisillä vahvat tunteet laimenee iän myötä. Esim. voimakkaiden elämysten saaminen voi heiketä iän myötä. 20-vuotiaana voi kokea esim. jonkun musiikin tai kirjan tai elokuvan ym. todella voimakkaasti mutta 50-vuotiaana useimmat ei pysty enää kokemaan ihan samaa. Voi nauttia kyllä, mutta sellaista ravistelevaa voimakasta tunnetta ei ehkä löydä kuitenkaan...

Onneksi latistuu. Elämä oli sietämätöntä niiden kanssa.

Jatkuva epäonnistuminen sutinarintamalla on ikäänkuin murhannut tunnepuolen ainakin itselläni ja muuttanut sen enemmän katkeruuden ja pettymyksen suuntaan.

Ei minulla ole. Tänäänkin aamusella töissä satuin näkemään videon pelastetusta koirasta. Ja siitä sitten itku silmässä jatkoin töitä. En ennen itkenyt helposti.

Nyt 37v itken ja tunnen muutenkin isosti.

Tunne-elämäni ei ole varsinaisesti latistunut mutta tunteidenkäsittelytaitoni ovat parantuneet paljon, mikä on samalla leikannut terävimmät kärjet pois kaikista tunteista. Kykenen edelleen tuntemaan helposti mm. iloa, surua ja kaipausta, mutta ne eivät enää "vie" minua samalla tavoin kuin nuorena. En oikein saanut kotoa hyviä eväitä tunteiden kanssa pärjäämiseen ja koulukiusaaminen ym. tuhosivat ne vähätkin tunnetaitoni. Olen iloinen ja tyytyväinen siitä, että olen viimeinkin sinut oman tunne-elämäni kanssa ja osaan tulkita myös muiden tunteita paremmin sen myötä.

N34

Eipä se kyllä ole latistunut. Ei edes masennuslääkkeiden käytön myötä. Taidan olla tunteellinen hölmö loppuun asti.

42-v.

Samasta syystä kuin kroppa. Elämäntavat kumuloituu ajan kanssa + tulokset vaatii enemmän vaivannäköä mitä enemmän tulee ikää.

Ehkä olet haarniskoinut itsesi?

Oisko joku hormonaalinen häikkä. Ehkä se siitä vielä elpyy. Korona-aikana me kaikki tarvotaan ankeassa loputtomassa suossa, eikä jakseta innostua kun ankeuden harso leijuu päällä ja Salminen puhuu ”ydinperhe ainoa oikea”, jne.

Ehkä juhannuksena helpottaa ja alkaa taas uudet ajat.

Ei tunne elämä ole latistunut mitenkään, mutta vanhempana pärjää paremmin omien tunteidensa kanssa. Suuri ilo ei saa enää kiljumaan keskellä kauppakeskusta. Suuri suru ei saa ajattelemaan, että tähän se omakin elämä loppui.

Pidin voimakkaasti tuntemista täytenä riesana ja parikymppisenä yritin opetella siitä pois. Kolmekymppisenä vasta ymmärsin, että se on vahvuus.

Ootko masentunut?