Väsyttää, ahdistaa, masentaa. Mikä avuksi?

Olen aina väsynyt. Aamulla väsyttää kun pitää nousta. Töissä väsyttää ja vituttaa, vaikkakaan en sitä avoimesti näytä. Onnekseni suurin osa työkavereista on kivoja. Asiakkaat ei läheskään, mutta teen silti työni hyvin. Sitten hakemaan lapsia hoidosta, kotiin syömään, vähän aikaa jotain touhua ja sitten alkaakin jo iltatoimet. Koko tämän aja mua väsyttää. "Pakotan" itseni toimimaan ja jopa joistakin hetkistä nauttimaan, vaikka mieluusti vain menisin nukkumaan. Jos lapset kiukkutuulella (mitä usein hoitopäivien jälkeen ovat, kun ovat hekin väsyneitä) niin mullakin pinna tiukalla. Ei vaan jaksaisi. Illalla kun lapset nukahtaneet, koomaan sohvalla kunnes menen nukkumaan. Ja aamusta taas alkaa.

Stressaan kovasti eri asioista.

Murehdin kun ystäviä ei ole juurikaan, ja nekin vähät mitä on, niitä ei kerkiä tapaamaan, ja jos kerkiää, niin ei jaksaisi. Tuntuu että minä aina soitan ja kysyn kuulumisia, jos en itse soita, niin voi mennä useita viikkoja että kuulen kenestäkään mitään. Koen velvollisuudeksi pitää yhteyttä ystäviin, vaikkakin iloista sen kai pitäisi olla.

Murehdin myös asumisasioita. Pitäisi päättää mihin perheenä muutamme tästä ylihintaisesta, joskin hyvällä paikalla olevasta (lapsilla kiva päiväkoti lähellä, työpaikat lähellä) nykyisestä kodista. Kauempana olisi halvempaa, mutta ajatus muuttamisesta ahdistaa: lasten täytyisi sopeutua uuteen kaupunkiin, uuteen päiväkotiin ja varsinkin toinen lapsista on tosi arka ja ujo ja herkkä. Murehdin että mitenkähän hän sopeutuisi. Myös työmatkat pitenisivät merkittävästi. Mutta nykyisessä kotikaupungissamme emme saisi kovinkaan miellyttävää asuntoa hankittua, lainamme ei riitä.

Murehdin myös lasten takia ystävättömyyttämme. Arkisin lapsilla on tietysti seuraa kun ovat päiväkodissa, mutta lähes kaikki vapaat ollaan vain perheen kesken. Pari "lapsellista" ystäväpariskuntaa meillä on, mutta tapaamme harvoin. Pihakavereita ei ole. Syksystä kyllä keksin (lasten kanssa yhdessä) heille mieluisat harrastukset, jospa sitä kautta tulisi enemmän leikkikavereitakin. Nyt en ole harrastuksia aloittanut, kun jos me muutetaan... Lapsia tuo kaveriseuran puute ei hirveästi vaivaa, paitsi joskus pidemmillä vapailla seurallisempi lapsi selvästi turhautuu seuran puutteeseen.

Murehdin myös etäisiä välejä äitiini. Hän on jonkin verran masentunut. Jotenkin hänen luonaan kyläillessämme alkaa itseäkin masentaa enemmän... Ärsyttää kun hän ei iloitse lapsistamme, ei ole heidän kanssaan. Katselen aina kaihoten kun näen puistoissa, kaupungilla, uimahallissa ihan missä vaan virkeitä isovanhempia lasten lastensa kanssa. Ei meillä vaan.

Mulla on hyvä mies joka on hyvä isä lapsillemme, mutta jotenkin hän ei kunnolla ota vastuuta. Tekee kyllä kun pyydän, mutta ei oma-aloitteisesti. Hienoa tietysti että tekee edes pyydettäessä.

Haluaisin välillä olla heikko ja että mun ei tarttis huolehtia, vaan että saisin vain olla ja joku toinen kantaisi kaiken vastuun.

Ruuhkavuodet, sitä kai tämä on. Onneksi kohta on lomakin. Jospa tämä tästä.

Ja ihan oikeasti olen kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla on, mutta nyt vaan teki mieli valittaa ja purkaa ahdistusta. Ja joo, tiedän että monilla on asiat paljon huonommin. Mutta silti nyt tuntuu kurjalta.