Pikkulapsiarki, se sujuu tai ei, ja suurin osa on täysin

Allekirjoitan.

t. omat vanhemmat kuolleet, anoppi toisella puolella Suomea, ei sisaruksia, ei apua eikä jaksamista.

Ei se onnesta ole kiinni, että asuuko vanhemmat 5km päässä vai 259km päässä, ellei ole kuolleita. Moniin asioihin voi itse vaikuttaa. Ja väsymykseen voi pyytää apua tai palkata apua. Ja siihenkin voi vaikutta itse, että millaisen miehen ottaa lastensa isäksi.

Itse sanoisin "elämänhallinnasta" "itsetuntemuksesta" ja "ongelmanratkaisukyvyistä", mutta totta kai tuurillakin on osansa.

Omaa tukiverkostoaan voi kehittää! Ei ole mikään pakko jäädä tuleen makaamaan.

Paljon myös merkitsee millaisia lapset on tempperamentiltään. Kyllä niissä on niin valtavan suuria eroja, että yksi lapsi voi vastata haastavuudeltaan kahta. 

Totesit ongelman, mutta et ratkaissut sitä vaan jäit passiivisena tilanteen vietäväksi.

3, juuri sun heittämät kommentit syöksee osattomat äidit epätoivoon, kaikki on aina omalla vastuulla, kaikki aina omaa syytä. Näitä syyllistäjiä ovat ne, jotka käyvät jumpalla ja ulkomailla säännöllisesti kun mummut hoitaa jne. Mä en ainakaan enää ota omalle kontolleni asioita, joihin en voi vaikuttaa, jotka eivät TODELLAKAAN ole minun syytäni.

Yksi lapsi voi vastata haastavuudeltaan vaikka neljää. Kokemusta on.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:33"]

Paljon myös merkitsee millaisia lapset on tempperamentiltään. Kyllä niissä on niin valtavan suuria eroja, että yksi lapsi voi vastata haastavuudeltaan kahta. 

[/quote]

Lapsen temperamenti, tuo ihana pirun huono tekosyy. Lapsen tempperamentiin voi vaikuttaa jo kohdussa ja varsinkin ensinmäisenä elin vuonna jolloin aivojen kehitys on huimaa.

Kuinka monella teillä eka lapsi on toista rauhallisempi?! Hups, eihän sitä täällä voi kysyä, kun ne omat kokemukset on ihan päinvastaisia, mitä tutkimukset yms faktat osoittavat.

En allekirjoita, ap.  Meillä ei ole lapsilla isovanhempia (kuolleita jo) ja ainoa siskoni asuu 200km:n päässä.  Silti meillä pikkulapsiarki oli sujuvaa. Panostettiin miehen kanssa molemmat täysillä perhe-elämään, tehtiin vain osapäivätöitä ja mies oli hoitovapaallakin.  Meillä kolme lasta runsaassa kolmessa vuodessa ja kaikenlaisia sairauksia ja vaivoja kyllä oli.

10 viesti oli kerta kaikkiaan naurettava!

Onhan se tavallaan tottakin. Mä väitän, että myös ikä vaikuttaa. Jos valvot paljon päälle kaksikymppisenä, niin takuuvarmasti jaksat sen paremmin kuin päälle nelikymppisenä.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:38"]

[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:33"]

Paljon myös merkitsee millaisia lapset on tempperamentiltään. Kyllä niissä on niin valtavan suuria eroja, että yksi lapsi voi vastata haastavuudeltaan kahta. 

[/quote]

Lapsen temperamenti, tuo ihana pirun huono tekosyy. Lapsen tempperamentiin voi vaikuttaa jo kohdussa ja varsinkin ensinmäisenä elin vuonna jolloin aivojen kehitys on huimaa.

Kuinka monella teillä eka lapsi on toista rauhallisempi?! Hups, eihän sitä täällä voi kysyä, kun ne omat kokemukset on ihan päinvastaisia, mitä tutkimukset yms faktat osoittavat.

[/quote]

KERRO HETI miten siihen tempparamenttiin voi vaikuttaa kohdussa?!?! Meillä KESKIMMÄINEN on se ADHD, kaikissa raskauksissa mulla sama ruokavalio jne., joten nyt oikeesti tahtoo tietää :)

Kertokaapa, miten niitä tukiverkkoja rakennetaan? Mistä löydetään sellaisia ihmisiä, jotka VOIVAT ja HALUAVAT toimia tukiverkkona?

Olemme 40v pariskunta ja meillä on kaksi lasta. Minun vanhempani ovat 77 ja 74. Miehen vanhemmat ovat 66 ja 67. Siskoni on 53 ja veljeni 51. Miehellä yksi sisko, 38 (kaksi lasta). 

Minun isäni ei pääse hyvin liikkumaan, koska loukkaantui taannoin, eikä ole oikein toipunut. Mieheni äiti sairastui pari vuotta sitten ja on pitkäaikaissairas. Minun äitini on 74 ja auttaa meitä silloin tällöin, mutta isä tarvitsee myös apua. Siskoni asuu 3000km päässä, miehen sisko 2000km päässä. Veljeni tekee töitä noin 24/7 eikä ole kovin empaattinen tyyppi. 

Meillä on kyllä kavereita - joilla on omat murheensä. Kahdella kaverillani on nyt ero meneillään - se on verottanut heidän jaksamistaan jo vuosia. Toinen on käytännössä yksin kolmen lapsen kanssa. Toisen lapsista nuorimmalla on pitkäaikaissairaus, joka verottaa koko perhettä. Yhdellä parhaista kavereistani on vaativa työ ja perheen sisäiset ongelmat. Miehen kavereista suurin osa sinkoilee maailmalla tai muuten on "uraputkessa". Osa on koliikkivauvaputkessa. Osa on siinä putkessa, että omat vanhemmat alkaa tarvita lastensa hoivaa.

On meillä näiden omien lasten myötä tullut uusiakin tuttavuuksia lapsiperheellisistä. Emme kuitenkaan tunne ketään niin hyvin, että ihan voisi ajatella TUKIVERKOKSI. Jos tukiverkko on nimittäin sellainen, että voi halutessaan ottaa ikäänkuin kainalosauvaksi, juttelukaveriksi vakaviin murheisiin ja sitten lapsenhoitoavuksi. Heillä on omatkin murheet kannettavanaan, pienet tai suuret.

Mistä te muut ihan tekemällä teette tukiverkkoja? Tällä hetkellä meidän lapset ovat päivähoidossa, mutta ei ne suhteet toisiin vanhempiin sillä lailla niin syvenny, vaikka aina jutellaankin ohimennen ja sillä lailla "tunnetaan". Mitään kovin syvällistä ei tunnu tapahtuvan lasten harrastustenkaan tiimoilta. 

Tää kaikki on  yhdestä kokonaisuudesta kiinni, ei haittaa jos  puuttuu palanen tai pari mutta  jos puuttuu sieltä täältä niitä niin kyllä alkaa jo tuntumaan, kaikilla on myös  omanlainen määrä energiaa päivässä kulutettavaksi, tiedän ihmisiä jotka ei päivä aikana juuri siivouksen ja lapsen hoidon jälkeen jaksa muuta joten niitä  omia vapaapäiviä toisinaan  tarvii enemmän, tiedän myös ihmisiä jotka joka päivä saa ihan tolkuttomasti aikaan, on lapsia kaksi, on työt, on  siivous ja kokkaus ja on treeniä, ja siinä vaikka mitä vielä ja  hyvin jaksaa. Ihmiset on erilaisia,  suokaamme se asia, toiset on herkkiä, toiset kyltymättömiä, toiset introverttejä ja toiset extroverttejä jne. Oma luonne myös vaikuttaa siihen miten paljon jaksaa ja kaikill ei laajaa tukiverkostoa ole tai lähellä tukiverkkoa ollenkaan, vaan matkan päässä. 

Tottahan tuo toki on... Asiaan vaikuttaa niin monet asiat, oma jaksaminen ja terveys, lapsen/lasten terveys ja temperamentti, tukiverkot, muut elämänolosuhteet, puolison tuki...

Itse olen kokenut lapsiperheajan ihanaksi, vaikkei tukiverkkoja ole mailla halmeillakaan (omat vanhempani ja sukuni 2500 km päässä, miehen 400 km päässä). Mutta lapset on olleet terveitä ja minulla on ollut mahdollisuus olla pitkään kotiäitinä, mikä on poistanut paljon stressiä arjesta. Tässä olen parhaillaankin kolmannesta "iltatähdestä" äitiyslomalla, ja taas nautin (12 vuoden jälkeen edellisestä) kovasti tästä rauhaisasta, lähes meditatiivisesta sisäänpäin kääntyneesteä vauva-arjesta :) Mutta myönnän, että helppoahan se on, kun lapset ovat kaikki terveitä, olen itse terve, ei ole henkisestikään suurempia ongelmia elämässä eikä taloudellisesti...

Näihin ongelmiin ollaan herätty ja onkin lukuisia vapaaehtoisjärjestöjä, jotka tarjoavat mitä monimuotoisempia tukiverkostoja. On kummi, tukihenkilö yms. toimintaa, mutta se on vaan helpoin tie omassa pienessä piirissä kuusen alla kuopassa kiukutella yksinään kun ottaa selvää, mitä oma kotikunta, seurakunta yms järjestöt tarjoavat.

Niin ja jos ei valmista pakettia ole tarjolla, mikä estää lähtemästä kartoittamaan oman elinpiirin tarpeita.

Äidin elintavat, elinolot ja elinympäristö vaikuttavat syntyvän lapsen terveyteen ja stressi raskauden aikana vaikuttaa koko lapsen tempperamentin kehitykseen.

Oma asenne ratkaisee aika paljon.

Jos haluaa elää kuin ennen vauvaa, niin tarvitsee niitä tukiverkkoja hoitoavuksi. 

Jos taas molemmat vanhemmat haluaa panostaa täysillä pieneen ihmiseen ja perheeseen, niin hyvin pärjää omin nokinkin.

Tuurilla ei voi selitää kuin sairasteluja.

Komppaan aloittajaa. Me asuimme ensimmäiset vuoden pikkulapsiperheenä kaukana sukulaisista. Ja kyllä, minä vedin perhekahviloita, olin aktiivinen, otin toisten lapsia hoitoon ja sain vastineeksi omani toisille hoitoon. 

Kun muutettiin lähemmäs vanhempiani, tajusin etteivät kaverit voi ikinä korvata isovanhempien apua (eikä tarvitsekaan). Isovanhemmat tulevat auttamaan silloinkin kun lapset ovat sairaina (kaveria en ikinä kehtaisi edes pyytää sairastuttamaan itseään ja omaa perhettään) ja kun lapset ovat olleet tosi kipeitä tai meillä on muuten ollut tiukka aikataulu, ollaan käytännössä asuttu mummolassa päiväkausia. 

Elämä on nyt ihan älyttömän helppoa. Voi sopia menoja tietämättä miehen työvuoroja, koska tietää että hoitoapua kuitenkin saa. Meillä molemmilla on nykyään harrastusia, koska jo pelkästään tieto siitä, että niihin harrastuksiin itse asiassa pääseekin, auttaa tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia. Ennen se meni niin, että kun molemmat kuitenkin olivat tosi väsyneitä, niin ei vaan raaskinut lähteä minnekään ja jättää sitä toista väsynyttä hoitamaan yksin iltahommia. 

Tämä on tosiaan ihan eri maailma, ja äitinä on noin sata kertaa helpompi olla, kun on useampia ihmisiä hoitoapuna. Jos tämä olisi ollut tällaista heti vauva-ajasta asti, en ymmärtäisi ollenkaan kuinka hankalaa lasten kanssa voi olla.

Masennuin pahasti viestistäsi 20. Oliko ihan pakko brassailla?