Lue keskustelun säännöt.
Jätetyn katkeruus
14.11.2026 |
Ystävälleni tuli avioero. Ero ei tullut täysin yllätyksenä ja ystäväni oli se jätetty osapuoli. Ymmärrän, että ero järkyttää, mutta alan pikkuhiljaa kyllästyä ainaiseen exän haukkumiseen. Luultavasti myös ystävässäni oli jotain vikaa, ettei liitto toiminut. Olen huomannut, että alan tavallaan "asettua jättäjän puolelle", onko teille muille käynyt samaa ilmiötä?
Kommentit (8)
Ex-miestä ei kannata ymmärtää, häntä kannattaa käydä potkaisemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunnista ilmiötä. Olen aina osannut ja jaksanut kuunnella ystävieni murheita ja suruja ja aina olen ollut heidän puolellaan. Joo, samaan aikaan ymmärrän että kuulen vain toisen puolen tarinasta, mutta AINA olen ystävieni puolella.
Aika auttaa. Ja vaikeat tilanteet myös kertovat ketkä niitä ystäviä oikeasti ovat.
Vierailija kirjoitti:
En tunnista ilmiötä. Olen aina osannut ja jaksanut kuunnella ystävieni murheita ja suruja ja aina olen ollut heidän puolellaan. Joo, samaan aikaan ymmärrän että kuulen vain toisen puolen tarinasta, mutta AINA olen ystävieni puolella.
Aika auttaa. Ja vaikeat tilanteet myös kertovat ketkä niitä ystäviä oikeasti ovat.
Minä en ymmärrä asioissa kieriskelyä. Tottakai erotilanteet ovat elämän jopa vaikeampia hetkiä, mutta kyllä niistä mielestäni pitää päästä yli. Ja yli ei pääse, jos ei tunnusta tosiasioita ja jatka elämää. Eksää saa (ja ehkä pitää) vihata alkuun, mutta sitten on mentävä yli ja eteenpäin. Ei tarvitse olla ystävä, mutta haukkuminen yms. pitää jossain vaiheessa lopettaa.
Siinähän vain nöyryyttää itseään kun exää haukkuu loputtomiin, eikä pääse asiasta irti vuosienkaan päästä.
Oma eksäni hyppäsi narsistin matkaan. Huomasin heti, miten epäterve suhde oli ja kerroin, että tuosta ei hyvää seuraa. Jätetyn ulinaksi se tietysti tulkittiin, mutta olin oikeassa! Kieltämättä sain tuosta mielihyvää. Nykyisistä hänen suhteistaan en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
En tunnista ilmiötä. Olen aina osannut ja jaksanut kuunnella ystävieni murheita ja suruja ja aina olen ollut heidän puolellaan. Joo, samaan aikaan ymmärrän että kuulen vain toisen puolen tarinasta, mutta AINA olen ystävieni puolella.
Aika auttaa. Ja vaikeat tilanteet myös kertovat ketkä niitä ystäviä oikeasti ovat.
Kymmenen vuoden parisuhteessa voin sietää ystävän valituksia korkeintaan kolmen vuoden ajan. Jos ystävän tuska johtuu lyhytaikaisesta, tilapäisestä suhteesta, on parasta olla toistamatta omaa uhriutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä löydän kaltaisesi ystävän? Saako muiden tuskan kuunteleminen sinut tuntemaan olosi ylemmyydentunteiseksi, vai onko kyse ylitsevuotavasta myötätunnosta tai särkymättömästä siteestä? Kuinka monta vuotta suomalaiset voivat sietää ystävän nalkutusta sotkeutumatta omiin ongelmiinsa? Jokaisella on rajansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunnista ilmiötä. Olen aina osannut ja jaksanut kuunnella ystävieni murheita ja suruja ja aina olen ollut heidän puolellaan. Joo, samaan aikaan ymmärrän että kuulen vain toisen puolen tarinasta, mutta AINA olen ystävieni puolella.
Aika auttaa. Ja vaikeat tilanteet myös kertovat ketkä niitä ystäviä oikeasti ovat.
Minä en ymmärrä asioissa kieriskelyä. Tottakai erotilanteet ovat elämän jopa vaikeampia hetkiä, mutta kyllä niistä mielestäni pitää päästä yli. Ja yli ei pääse, jos ei tunnusta tosiasioita ja jatka elämää. Eksää saa (ja ehkä pitää) vihata alkuun, mutta sitten on mentävä yli ja eteenpäin. Ei tarvitse olla ystävä, mutta haukkuminen yms. pitää jossain vaiheessa lopettaa.
Niin, en ole eri mieltä. Siksi sanoinkin että aika auttaa. En henkilökohtaisesti tunne ketään joka ei olisi päässyt yli erostaan.
Eräs sukulaiseni hakkui eksäänsä vuosikymmeniä. Loppujen lopuksi kukaan ei jaksanut enää kuunnella ja kaikki alkoivat ymmärtää sitä ex-miestä.