Mietittekö muut päivittäin, että entä jos oma lapsi (vauva) kuolee?

En nyt sanoisi että päivittäin asiaa mietin, mutta usein kylläkin. Meillä on 3 lasta. Ajatukset nousee pintaan heti jos joku lapsista on sairaana. Ihan vain flunssakin saa minun mielikuvitukseni käymään ylikierroksilla, että entä jos onkin oire jostain vakavammasta. Mustelmia tutkin ja kyselen lapsilta että onko kaatuneet (tosin liikkuvaisten lasten jalat on käytännössä aina mustelmilla..). Vanhin lapsi on jo koulussa ja hänet pitää usein patistaa aamulla matkaan ja joskus siinä tuppaa pientä riitaakin tulemaan kiireessä. Tällöin mieleen nousee ajatus, että jos lapsi jääkin vaikka auton alle ja viimeinen kohtaamisemme on ollut riitely... Jne.

Olen muutenkin aika herkkä ja huolehtivainen ihminen, joten uskon että se, liitettynä äidinrakkauteen, saa minut ylireagoimaan usein. Siitä pidän kuitenkin huolen, etten näytä lapsilleni huoltani, en myöskään miehelleni. Ei nämä ajatukset kuitenkaan varsinaisesti elämääni haittaa tai hallitse.

Mutta kyllä rinnasta puristaa ajatella niiden vanhempien huolen ja surun määrää joiden lapset oikeasti ovat sairaita, vaikeasti vammaisia tai kuolleita.

Mietin ja se ajatus on halvaannuttava. Nyt vielä enemmän, kun menetin läheiseni ja tajusin todella kuinka tuskainen se ikävä on. Saati kun kyseessä olisi oma lapsi.

Mietin, olen yhden vauvan haudannut ja olen raskaana. Meitä on monta.

Olen ymmärtänyt että tuollaisia ajatuksia on useimmilla äideillä. Lapsessa kiteytyy elämän haavoittuvaisuus, koska lapsi on niin avuton kaikelle julmuudelle ja pahalle, sairauksille ja kuolemalle. Ja toisaalta taas sitä lasta rakastaa enemmän kuin ikinä ketän muut on lähellekään rakastanut. Joten eipä ihme jos pelkää lapsen menettämistä ihan tietoisestikin. Sillä laillahan sitä myös huomaa ympäristön siitä kulmasta, mikä lapselle on vaarallista, joten on siitä jotain hyötyäkin.

Mietin. Pelkään myös sitä, että joku kidnappaa lapsen tai tekee hänelle muuten pahaa. Nämä ajatukset tulevat mieleen etenkin yöllä, jos herään enkä saa heti unta.

Nyt äitinä muuten arvostaa myös omaa henkeä ja terveyttä ihan eri tavalla. Olen ainoan lapseni ainut todella läheinen aikuinen, enkä kestä ajatusta, että hän jäisi ilman minun hoivaani..

En nyt ihan päivittäin, mutta usein kumminkin.

Mulla ei oo lapsia mutta pelkään päivittäin että mieheni / vanhempani / siskoni tai veljeni kuolee.

Ei päivittäin, mutta nyt kipeänä kuumetta 38-39 tuntuu ettei voi mennä nukkumaan tai että jonkun pitäisi valvoa lapsen nukkumista, ehkä vaikea alku pitkine sairaala jaksoineen on aiheuttanut sen vaikka perusterve onkin.

Mietin,ja onhan multa nuorimmainen vauva kuollutkin,joten ei ihme. Mutta mietin sellaisia aika usein jo hänen isosisarustensa vauva-aikoina.

Kyllä varmasti kaikki miettii tuollaisia ainakin joskus. Meillä kävi perhekerhossa kerran tilanne, jossa pieni lapsi hävisi. Tuosta noin vain. Kesti tasan minuutin, niin siellä oli täysi paniikki päällä. Ihan joka ikinen äiti oli itkun partaalla ja etsi sitä pientä lasta. Yhtäkkiä kaikilla oli joku kammottava mielikuva siitä, mitä tälle pienelle olisi voinut käydä; joku on tullut ovista ja napannut lapsen, lapsi on jäänyt jumiin ja on nyt tukehtumassa jossain, lapsi on saanut yliluonnolliset voimat ja karannut raskaista ovista ulos, lapsi on tippunut ikkunasta jne. Tila oli turvallinen, lapsen ei pitäisi sellaisessa tilassa joutua hukkaan, ja tuntui ihan kammottavalta että lapsi voi hävitä. Kun lapsi hysteerisen etsinnän jälkeen löytyi, tuntui että toisakymmentä äitiä pillittää ihan silkasta helpotuksesta. Vielä vuoden päästäkin joku otti aina esille sen hetken, kun lapsi hävisi, ja kaikilla nousi kylmä hiki pintaan. Ne kauhukuvat, joita siinä hetkessä äitien mieliin nousi, oli sellaisia ettei kaikille ole edes järkiperusteita. Se nyt vaan on maailmanloppu, painajainen, jos lapselle tapahtuu jotain, ja äidin mieli toimii niin, että se skannaa kaikkea koko ajan siltä varalta, että lapsi on vaarassa.

Mietin päivittäi ja oerittäin ahdistunut..Pelkään ylipäätänsä kuolemaa,lasteni,itseni tai mieheni.

[quote author="Vierailija" time="08.02.2014 klo 22:58"]

Ei päivittäin, mutta nyt kipeänä kuumetta 38-39 tuntuu ettei voi mennä nukkumaan tai että jonkun pitäisi valvoa lapsen nukkumista, ehkä vaikea alku pitkine sairaala jaksoineen on aiheuttanut sen vaikka perusterve onkin.

[/quote]

Siksi minäkin valvon, että mulla on lapsi kuumeessa. Kuuntelen tässä samalla hengitystä että voin auttaa jos lapsella kertyy liikaa limaa kurkkuun tai tulee muuta ongelmaa. Tätä sitä jatkaa koko yön vaikka nukkuisikin, ja herää jokaiseen pieneenkin öhinään tai johonkin muuhun, mitä ei osaa edes tarkkaan sanoa, mut josta tietää että lapsen kuume on lähtenyt taas nousuun.

Tsemppiä sun pienelle potilaalle. :)

Minä ajattelen aika ajoittain ja lapseni kohta täysi-ikäinen.

Itselläni ei ole lapsia, mutta pelkään kamalasti että sukulaislapsille sattuu jotain. Pelkään olla heille lapsenvahtina, koska pelkään että he loukkaavat itsensä, kun en huomaa. :(

En mieti. Minulla oli aikoinaan kaksoissisar ja olimme hyvin läheisiä. Mietin joskus, miten kauheaa olisi, jos hän kuolisi. En selviäisi, en kestäisi. No, menetin hänet yllättäen ollessamme nuoria aikuisia. Se oli erilaista kun olin kuvitellut. Kuvitelmissani olin tuntenut sen kauhun ja surun, mutten tajunut, että maailma jatkaisi kulkuaan kuten ennenkin, asia olisi jatkuvasti läsnä mutta elämä jatkuisi - ennen kaikkea muiden elämä. 

Kolmen lapsen äitinä en todellakaan siis mieti lasten kuolemaa. Tiedän, että se ei olisi sellaista kuin kuvittelisin ja toisaalta etukäteen pelkääminen on aivan turhaa. 

Mietin kyllä. En päivittäin, mutta toisinaan päästän ajatuksen pintaan. Pelkkä ajatuskin saa mielen sekaisin.

muistan lapsena jo silloin tällöin ajattelevani sitä, jos joku läheisimmistä kuolisi. nuo ajatukset ovat niin voimakkaita, että niiden on pakko antaa käydä tajunta läpi. 

Kun ajatus oman lapsen kuolemasta käy mielessä, olen hiljaa kiitollinen siitä että olen läpi elämäni saanut pitää tärkeimmät luonani. Tällöin toivon sydämestäni voimia kaikille, jotka ovat suuren menetyksen kokeneet.