Lue keskustelun säännöt.
Oletko romahtanut ammatillisesti tai muuten, eli tippunut ns. korkealta ja kovaa?
24.10.2020 |
Itse jouduin työttömäksi työstä, jossa olin tekemisissä fiksujen ihmisten kanssa, vastuuta oli sopivassa määrin ja työn sisältö oli mielekästi. Palkassakaan ei ollut valittamista. Mutta kun toimintoja tehostettiin, sain tietysti lähteä. Vastaavia töitä ei ollut enää tarjolla, joten hommat vaihtuivat työttömyydeksi, mikä sinällään oli jo inhottavaa. Hetken mietittyäni hakeuduin työkokeiluun vapaaehtoisesti. Halusin suunnata uudelle alalle tutustumalla työhön ja mahdollisesti luomalla kontakteja, mutta koko homma oli todella surkea farssi. Jouduin jonnekin mielenterveysongelmaisten ja muiden vajaakuntoisten keskelle ilman mitään järjellistä suunnitelmallisuutta, eikä ketään kiinnostanut mitä minä tavoittelin. Aikani yritettyäni sitten lopetin homman kesken. Farssi täydentyi sillä, että työkkäri rankaisi minua karenssilla - vaikka olin työkokeiluun vapaaehtoisesti mennyt. Lopulta kouluttauduin uudelle alalle, joka on tunnettu pienipalkkaisuudesta, ikävästä ilmapiiristä ja huomattavasta työmäärästä. Kukaan ei arvosta alaa, enkä kyllä sitä tee itsekään. Tienaan nyt puolet vähemmän kuin ennen, työ on kolme kertaa työläämpää ja masentavampaa kuin koskaan eikä minulla ole mitään yhteistä työkavereideni kanssa.
Muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (6)
Olen. Alan lama vei maksavat asiakkaat minulta ja potentiaalisilta työnantajilta. Äskettäin suoritin uuden tutkinnon, mutta turhaan, koska korona vei työllistymismahdollisuudet, eikä tässä surullisenkuuluisassa 55+-ikäryhmässä ehdi hankkia uutta ammattia. Tämä prosessi on vienyt elämästäni kaiken konkreettisen ja henkisen hyvän. Olisipa varmatoiminen ase, tulisi loppu tähän toivottomuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pudonnut kovaa, mutten välttämättä kovin korkealta. Kerännyt palaset, siivonnut jäljet ja jatkanut matkaa.
Mitään muuta ole elämän aikana tehnytkään kun pudonnut korkealta ja kovaa. Ammatillisesti ja jokaisella muullakin saralla.
Olin nuohoojana mutta niin vain loppui ura putoamiseen.
Minulla oli sama. Hyvä duuni hyvällä palkalla, tosin uskomattoman stressaava ja ahdistava toimiala. Sitten fudut ja heipat.
Tippumisella oli hintansa monin tavoin, niin palkassa kuin sosiaalisessa statuksessa. En osannut mitenkään ajatella asiaa niin päin, että pääsinpähän helvetistä. Päinvastoin, koin, että työn loppumisen myötä loppui niin taloudellinen turva kuin myös sosiaalinen asema ja päädyin yhteiskunnan pahnanpohjimmaiseksi.
Työttömyyden alku oli hirvittävän vaikea taloudellisesti, sain pitkän karenssin (normikarenssia pidemmän) erinäisten byrokraattisten kuvioiden takia. Epäonnistumisen tunne ja syvä häpeä omasta kyvyttömyydestä olivat nitistää. Googlettelin itse m urha vinkkejä netistä. Siinä vaiheessa tajusin, miten totaalisen ahdistunut olin. Olin tukehtua ahdistukseeni. Kyyhötin niin fyysisessä kuin henkisessä nurkassa. Kaikki äänetkin tuntuivat voimistuvan, oli päiviä, kun jouduin pitämään kuulosuojaimia päässä, koska koin esim. katuliikenteen pauhun niin voimakkaana. Tämä johtui ahdistuksesta. Muitakin oireita oli.
Jossain vaiheessa alkoi helpottaa. Suurin käänne oli ehkä siinä, että viimein aloin saamaan työttömyystukea ja huomasin muutoinkin, että olen edelleen hengissä, vaikka putosin korkealta. Osasin alkaa arvostaa kasvanutta vapaa-aikaa ja mahdollisuutta nukkua yönsä ilman jokaöisiä aamuneljältä ahdistukseen heräämisiä työstressin takia. Ihanaa keittää rauhassa kahvit ja lukea päivän lehdet netistä. Vaikka rahaa on nyt paaaaaljon vähemmän ja kun ansiosidonnainen loppuu, vielä vähemmän, toisaalta on aikaa tehdä enemmän. Raha ja vapaa-aika kompensoivat toisiaan.
Olen nyt ihan uudella matkalla tutustumaan itseeni sellaisena kuin olen ilman roolia työelämässä, ilman kunnianhimoa, ilman kilpailukykyä, ilman toivoa tai odotuksia mistään paremmasta. Olen vain minä, melko pitkälle. Miten aion tulla itseni kanssa toimeen? Alanko viimein tykätä itsestäni? Tällaisten henkisten kysymysten kanssa on nyt aikaa ja mahdollisuus olla tekemisissä. Alan kallistua ajattelemaan, että tällaiset kysymykset on syytä itsensä kanssa joka tapauksessa selvittää ennen kuin vanhuus pukkaa toden teolla päälle.
Ei tämä pohjalle putoaminen ole paha asia. Se vain tekee elämästä ihan erilaisen kuin ennen. Mutta tavallaan saa elää kaksi erilaista elämää ja ylipäänsä kasvaa henkisesti.
Itseäni auttaa se, että ei ole perhettä ja olen yksineläjä. Niinpä en joudu tätä ulkoisiin arvoihin liittyvää häpeääni vertaamaan muiden menestyselämään enkä ottamaan vastaan sitä säälin ja vahngonilon sekaista uteliaisuutta, joita pudokkaat väistämättä saavat muilta osakseen.
Olen päättänyt nyt nauttia tästä oudosta tilanteesta, jossa aikaa on rajattomasti mutta materiaalisia mahdollisuuksia ei. Siinä on paljon mahdollisuuksia sisäisiin juttuihin, joihin ei ennen ollut aikaa eikä voimia eikä syytä kelata.
Voimia teille, kanssapudokkaat! Tästäkin tilanteesta voi tehdä mielekkään (ainakin pysyttelemällä työttömänä...kauheaa sanoa, mutta hirveä työ on hirveä työ, oli se hyvin palkattua tai huonosti palkattua. Se jos mikä vie mielekkyyden elämästä.
Kuulostaa keksityltä stoorilta.