ollakko vai eikö olla?

Nonni. Mitäpä sitä voisi sanoa. Kohta neljä vuotta suhteessa, joka alussa tuntui olevan unelmien täyttymys. Arki tuli tietenkin, niinkuin kaikille, mutta seksi edelleen kivaa. Sain tekstiviestejäkin silloin tällöin. Oli olo että välitetään.

Noh. Sitten alkoi näkymään merkkejä mustasukkaisuudesta kun vaihdoin työpaikkaa, jossa joutuu vähän reissaamaan ja tekemään töitä miehienkin kanssa. Illallisiakin on. Mies opiskeli ja minä tein töitä. Asuttiin minun asunnossa.

Vaihdettiin kihlat ja mietittiin tulevaisuutta. Koulusta kun mies valmistuu niin naimisiin ja lapsia.

Minulla on poika ja tuolloin kihlajaisvuonna alkoi harrastamaan aktiivisesti liikuntaa, poika on ala-aste ikäinen ja tietysti mukana tuli kuljettua silloinkin. Ajauduin varmaan hyvää hyvyyttäni aktiivisesti urheiluhommaan mukaan ja muutaman vuoden olen ollut poikani joukkueenjohtaja.

Tämä ei auttanut mustasukkaista miestäni..

Nyt neljän vuoden jälkeen olen kuulema tuhonnut hänen itsetuntonsa (tienaamalla, illallistamalla miehien kanssa ja vastaamalla vielä perheiden "miehien" puheluihin iltaisinkin koskien tätä urheilua.

Viime kesänä piti olla häät, eipä ollu ei.. Mies on nyt töissä, mutta asuntoakaan ei ole vaihdettu. Se on edelleen MINUN asunto, niinkuin minulle monesti muistutetaan.

Pyykit pesen, käyn kaupassa, siivoan (nämä käytännössä kaikki itse), vien poikaa urheilemaan ja yritän olla aktiivisesti mukana toiminnassa pojan takia (toki varmaan täyttää jotain aukkoa minunkin elämässä), teen työt ja yritän antaa kotona ollessa huomioni miehelle kertomalla kuinka häntä rakastan, koskettamalla...

Mutta... ei mitään.. onko se liikaa pyydetty jos haluaisi huomiota omalta mieheltään? Kosketuksen? tekstiviestin? en muista edes enää vuotta että hän olisi soittanut minulle, minä soitan aina... Viimeisin tekstiviesti on joulukuusta.

Hän väittää olevansa uskollinen ja naivikohan olen, mutta haluan uskoa. Sanoo, että hän palaa normaaliksi kunhan heitän ne joukkueenjohtohommat pois.. että ei hänen unelmien nainen ole tuommoinen..

Ahistaa, mutta vieläkö pitää jaksaa.. rakastan kuitenkin tätä miestä ehkä sen suhteen alun takia, koska tiedän millainen hän kykenee olemaan. Mutta onko tämä nyt jo tekohengittämistä? En ole ikinä kenenkään vaatimuksiin lähtenyt, mutta nyt tuntuu että pakko on varmaan olla sitten se "tavallinen" vanhempi siellä pojan urheilua seuraamassa, enkä se aktiivinen äiti, joka haluaa ehkä tällä paikata myös sitä että on poissa paljon kotoa.

saa kommentoina. :)