7v. tyttöni sanoi ettei kohta enää selviä perheessemme huutamiseni vuoksi

Johan oli erilainen ilta eilen. Pysyin tyynenä ja sain takaisin sitä samaa iloa, joka minulla lapsen kanssa oli ekat 3 vuotta. Huomasin, että se mikä minut on tällaiseksi huutajaksi saanut, on mieheni. Kun pysyin itse hiljaisena, niin huomasin miten hän saa joka tilanteessa riidan tyttömme kanssa aikaiseksi, hän jankkaa lapselle vastaan, riitauttaa tilanteen aivan turhasta. Ihan kuin nauttisi siitä että saa lapsen itkemään. Ja kun lapsi sitten huutaa, niin sitten syyllistää lapsen siitä huutamisesta. Mies on jatkuvasti pahan tuulinen, tiuskii, ärisee, ei jaksa keskittyä yhtään lapseen. Isi katsoo nyt uutisia, "joo, on kiva juttu joo, mut mä katon nyt uutisia!"...  Ja huutaa. Sen sijaan tyttömme... eilen huomasin miten ihana hän on. Iloinen, erittäin energinen, liikkuvainen, pomppivainen, ihana lapsi. Hieno tyttö. t. ap

Siihen on joku syy että pinnasi palaa niin herkästi. Yleensä se on uupumus, masennus, joku sellainen ettei sulla ole yhtään vara-akkua jäljellä vaan raivo nousee heti. TOllanen mä olen, kun masennus on päällä. 

Tarvitsisit siis jostain voimia lisää että kestäisit noita tilanteita. Lapsihan ei kuole janoon jos ei saa maitoa, vaikka osaisi itsekin ottaa. Teet jonain hyvänä hetkenä selväksi, että haluat opettaa häntä omatoimisuuteen etkä sen vuoksi passaa häntä turhaan, ja maidon hän saa jatkossa ottaa itse kaapista. Kirjoita vaikka ylös jotain tuollaisia linjanvetoja ja puhut niistä silloin kun ei ole "tilanne päällä". SItten seuraavalla kerralla kun lapsi änkkää vastaan, voit vedota linjapuheeseesi tai kirjoitettuun listaan taikka jopa sopimukseen, jonka olette tehneet. Ehkä tilanne ei silloin tule niin puun takaa ja saa sua heti kiukustumaan.

Kuulostaa pikkuasialta, mitä se ehkä onkin, mutta huutamiseni ei ole pientä, vaan hirveää. Suhteetonta, todella aggressiivista jne. Olin ihana äiti ensimmäiset 3 vuotta, mutta siitä eteenpäin olen huutanut - päivittäin. Ja rumasti. Siitä on kaksi eri naapuriakin huomauttanut, kun ovat rapussa kuulleet. 

Pelkään miten tämä on vaikuttanut tyttäreeni ja pystynkö enää korjaamaan.. :-(

Sun tarttis päästä lomalle. Ota hetkinen etäisyyttä perhe-elämään.

Tyttösi on oikeassa. Huutaminen on kaikin puolin tyhmää. Se ei hyödytä mitään, sillä ei ratkaista mitään, se vain kärjistää asioita. Sä olet aikuinen ihminen ja sun on pakko oppia hillitsemään itseäsi. Kenenkään ei ole pakko huutaa ja räjähtää. Netistä löydät vaikka kuinka paljon ohjeita ja keinoja vihan hallintaan, ala tutkia ja opetella niitä.

No eikähän sun nyt pitäis alkaa kantaa vastuuta omista tekemisistä eikä kirjoitella tänne saadaksesi sympatiaa ja ymmärrystä.

Tuollaiseen käytökseen ei ole mitään selitystä eikä sitä voi mitenkään puolustella. Se tuhoaa lapsen itsetunnon ja aiheuttaa pysyviä henkisiä vammoja lapsessasi.

Mieti nyt hyvä ihminen omaa käytöstäsi ja hae pikaisesti apua siihen. Lapsesi vuoksi.

Tyttärelläs tulee melko suurella todennäköisyydellä olemaan melkosia ongelmia mielenterveyden suhteen vanhempana. Itsellä iso ongelma kun en kestä yhtään äänen korottamista ja alan itkemään jos joku vähänkään tiuskasee vaikka olen jo aikuinen nainen, hävettää :( johtuu siis vanhempien räyhäämisestä. Kannattaa miettiä mistä tuo huutaminen loppuu, kyllä siinä yleensä on jotain taustalla (masennus, kova stressi niinkuin aiemmin on ehdoteltu)

En hae sympatiaa enkä ymmärrystä, vaan ainoastaan tulin purkautumaan. 

Sitä juuri pelkään että itsetunto vaurioituu. Teen nyt samaa kuin omat vanhempani, lähinnä isä. 

Lohdullista että tyttäreisi on osannut, uskaltanut puhua asian sanoiksi. Hieno tyttö sinulla. Nyt sinun pitää alkaa opettelemaan malttia. Aloita vaikka perinteisellä ota aikaa hieman ennen kuin tulistut esim. laske hiljaa mielessäsi kymmeneen.

Meillä on 7v poika, jolle tulee huudettua useampi kerta viikossa. Ihme vänkääjä, kysymyksiin saa vastauksen vain "lypsämällä", joka ilta pitää tapella hampaiden pesusta jne. Poika osaa ärsyttää meitä vanhempia ihan tahallaan, näkee jos ollaan väsyneitä tms. ja varsinkin silloin tulee sit huudettua.

Oletko miettinyt keskusteluapua? Ehkä lapsi oikeasti pelkää sinun huutoasi eikä uskalla itse ottaa maitoa, ettei vahingossa läikytä. Miten muuten suhtaudut lapseen, vähätteletkö ja tuhahteletko hänelle? Se voi olla paljon vahingollisempaa kuin huutaminen.

Kokeilehan vielä hillitä hermosi lapsen kanssa. Vedä syvään henkeä ja pidättele sitä niin kauan kuin tuntuu, että alat huutaa. Uloshengityksen aikana voit sanoa sen, mitä ulos tulee. Jos ei sisältö ole kaunista, tulee se ainakin pienemmällä volyymillä. Siis jos ei laskeminen auta.

Ja opettele pyytämään anteeksi ja keskustelemaan, miksi suutuit. Siis jos ei nämä keinot ole jo käytössä.

Vanhempien huutaminen jättää arvet lapsen elämään ja se säilyy muistoissa läpi elämän. Ikävä kyllä, sen voi "kuulla" omissa ajatuksissaan vielä vuosikymmenienkin päästä, kun lapsi ei ymmärrä mitää väärää on tehnyt ja miksi huudetaan. Se on hirveän ahvistavaa ja pelottavaa.

AMMATTIAPUA hakemaan. Täällä keskustelu ei auta. Perheneuvoaan mars!

Huudatko sinä monta kertaa päivässä ja pikku jutuista. Pinna palaa hetkessä murkulta mutta  aikuisen olisi jo pitänyt oppia käyttäytymään.

Lomaa sä tarvitset.

Kun tunnet, että kiukun ja raivon aalto hyökyy sisälläsi, niin vedä henkeä. Lähde pois tilanteesta. Sano itsellesi mielessäsi "Älä aloita".

Olin itse samanlainen 7 vuotiasta kohtaan. Saattoi mennä aikoja, jolloin en napsahtanut. Mutta sitten tuli joku tilanne mikä laukaisi huutamisen. Se oli sättimistä, huutamista, selittämistä ja raivoa miksi haluan että asiat tehdään niin kuin pyydän. Tilanne tulee silloin päälle, kun asia ei mene niin kuin haluan. Käyttäydyn siis kuin uhmaikäinen.

Uudenvuoden jälkeen päätin, että nyt se loppuu. Yritän tunnistaa tilanteen, jossa napsahdan. Yritän olla askeleen edellä. Annan kuitenkin itselleni luvan suuttua aiheesta, mutta ei sillä tyylillä kuin aikaisemmin. Päivä ja tilanne kerrallaan kuin alkoholisti. Toistaiseksi olen pärjännyt. En halua pilata lapseni lapsuutta sillä, että ainoa muistikuva on se, että äiti huutaa. Sinäkään et selvästi sitä halua?

Lepää. Nuku riittävästi, tee arjesta mahdollisimman sujuvaa. Ole itsellesi ja lapsellesi armollinen. Lapsen ei tarvitse osata/tehdä kaikkea vaikka on 7 vuotias. Eikä sinun tarvitse suoriutua kaikesta täydellisesti.

Sitten toinen, minun pinnani lyhentää myös cerazette e-pillerit (ovat menossa vaihtoon). Voisiko tämä olla vaihtoehto sinulla? Pystytkö hakemaan tuohon neljän vuoden takaiseen syytä mikä laukaisi sen, että aloit raivota? Jos 3 vuotta meni hyvin, mitä tapahtui sen jälkeen? Itse huomasin yhtymäkohdan Cerazetten aloittamisen kanssa.

Itseasiassa keskustellaan paljonkin tytön kanssa ja myös tästä huutamisesta. Olen joka kerran pyytänyt anteeksi ja selitellyt, mutta kaikkihan se menettää merkityksensä, kun huutaminen tapahtuu aina uudelleen. Viimeksi tänä aamuna melkein heti anteeksi-pyynnön jälkeen. :,-(

Masentunut saatan olla. On sydän-lääkitys ja minkäänlaista parisuhdetta avioimiehen kanssa ei ole ollut enää vuosiin.

Sinulla on mahdollisuus katkaista kierre, jossa lapsi toteuttaa vanhemmiltaan opittua käytösmallia.

Siinä voi onnistua kunhan tiedostaa oman käytöksensä ja sen mistä se on opittu. Harva vaan on valmis kohtaamaan oman käytöksensä ja tekemään sen työn minkä sen muuttaminen vaatii.

Mutta jos haluaa tarpeeksi siihen on mahdollisuus. Kannattaa haluta lapsesi vuoksi.

Aloita sillä, että aina kun tulee huuto-olo, niin menet pois tilanteesta. Hetken kuluttua kun olo on hellittänyt niin voit palata tilanteeseen. Jossain vaiheessa opit hillitsemään itsesi tilanteessa ja lopulta ehkä huutotilanteita ei enää tule kun olet saanut itsesi psyykattua tilaan jossa olet oppinut muita tapoja hallita tilanteita kuin kiukku.

Elämme myös ehkä liiallisessa symbioosissa tytön kanssa. Hän ei uskalla liikkua kotonamme yksin missään huoneessa, vaan seuraa kuin varjo. Välillä hyppii äänettömästi ihan kannoilla niin että meinaan törmätä jos yhtäkkiä käännyn, kun en ole huomannut häntä. Sellainenkin laukaisee huutamisen. Ärsyttää kun toinen on iholla koko ajan. 

Tähän ei tyttö ole osannut vastata miksei uskalla yhtään olla tai liikuskella yksin kotona.

Äitini oli kans aikamoinen huutaja. Koko lapsuus tuntui siltä että syytti meitä lapsia menetetystä elämästään, ja tuntuu vieläkin. Välimme ovat edelleen viileät enkä nyt aikuisiälläkään pysty arvostamaan äitiä. Sanasta ei tule mitään kotoisia mielleyhtymiä niin kuin useimmilla. Harmi etten tiedä haluanko itsekään lapsia, pelottaa tuleeko minusta samanlainen Kylmätär. Eli jos asialle jotain mahdat niin tee niin paljon kuin pystyt, lapsesi takia. Sinulle minulta ei sympatiaa heru, varsinkin kun sanot ettet tullut täältä sympatiaa tai ymmärrystä hakemaan. Ainoastaan purkamaan oloa.