kolmivuotiaan oma tahto
Meillä on kolmivuotias poika ja seitsemän viikkoa vanha poikavauva. Esikoinen on aina ollut voimakastahtoinen ja jo ennen vauvan syntymää hän oli osasi ilmaista oman mielipiteensä ja tiesi mitä tahtoi. Pääosin kuitenkin yleensä totteli ja oli kiltti, vaikkakin tosi vilkas.
Nyt vauvan synnyttyä tuntuu, että oma tahto on voimistunut todella isoon mittakaavaan. Tuntuu, että hän tottelee vain tosi harvoin ja useiten käytetty sana hänen sanavarastossaan on ei ja en tahdo tai en tee.
Vaikka kuinka kiellän, kehotan, pyydän tai komennan niin tuntuu, että hän ei kuuntele laisinkaan ja tekee niinkuin itse tahtoo.
Varmasti tämä osittain johtuu mustasukkaisuudesta ja siitä, että minulla ei enää ole hänelle niin paljon aikaa kuin aikaisemmin. Kuitenkin itsestä tuntuu tosi pahalta, kun iltaisin mietin, että olen häntä lähestulkoon koko päivän kieltänyt tai komentanut. Oma olo on välillä tosi epätoivoinen.
Onko kellään mitään vinkkiä miten saisin esikoisen taas tottelemaan ja kuuntelemaan? En haluaisi olla jatkuvasti äkäinen ja komentaa häntä.
Kiitos jos joku osaa auttaa!
Meillä myös 3-vuotias poika ja 3 kk ikäinen pikkusisko ja nuo samat ongelmat. Uhma kasvanut potenssiin sata, mitään ei uskota! Ja minä jäkätän aamusta iltaan pojalle :(
Meillä on hieman helpottanut, kun vauva on kasvanut isommaksi. Vauva viihtyy jo hetkittäin lattialla ja opettelee kääntymistä. Vauva jaksaa katsella esineitä, jokeltelee ja hymyilee. Poika on selvästi enemmän kiinnostunut vauvasta, kun siihen saa kontaktin ja se tekee jotain mielenkiintoista :) Olenkin yrittänyt kovasti rohkaista heitä yhteistoimintaan ja jutella kaikkea sellaista " katsos, kun vauva jäi katsomaan sinun perääsi, nyt se juttelee sinulle jne." Poika keksii nykyään jopa pieniä leikkejä vauvan kanssa. Tosin heitä on jatkuvasti vahdittava, sillä ihan yhtäkkiä poika saattaa vaikkapa lyödä vauvaa.
Meillä on auttanut myös se, kun olen lukenut pojalle vauvan syntymästä ja sisaruudesta kertovia kirjoja. Esimerkiksi eilen luettiin sellaista, jossa Pepi-koira (poika) pelasti kolme siskoaan koiravarkailta. Kerran taas luettiin pikkupingviinistä, joka etsi kadonneita vanhempiaan. Niiden juttujen ei siis tarvitse olla sellaisia " mikko saa pikkusiskon" -tyylisiä, vaan epäsuoremmatkin kelpaavat ja ovat usein parempiakin tunteiden käsittelyyn. Ollaan kyllä ihan suoraankin juteltu mustasukkaisuudesta pojan kanssa.
Hieman apua on ollut siitäkin, että olen yrittänyt järjestää kahdenkeskeistä aikaa pojalle. Ollaan esimerkiksi käyty kaupassa yhdessä, saunomassa, leikkipuistossa tai maalattu sormiväreillä. Alkuun tuntui vaikealta jättää vauvaa ja keskittyä poikaan, mutta nyt se on helpottanut. Meillä ollaan täysimetyksellä, joten pitkiä aikoja en voi olla pois, mutta pienetkin hetket tuntuvat riittävän pojalle.
Siitä saakka, kun vauva syntyi, olen nukkunut hänen kanssaan samassa sängyssä. Mies on nukkunut isoveljen kanssa samassa huoneessa. 2-kuisena siirsin vauvan omaan kehtoon sängyn viereen. Nyt poika on halunnut tulla parisänkyyn viereeni. Olen antanut kerran viikossa luvan tulla. Se tuntuu olevan tärkeää.
Kyllä meillä silti on tuota uhmaa kauheasti päivittäin. MInusta se on kyllä suoraan sidoksissa siskon syntymään ja lisäksi siihen, että en ehdi panostamaan poikaan niin paljon, joten yhteys väliltämme katoaa enkä aina jaksa muuta kuin huutaa ja komentaa. Olen kuitenkin huomannut, että siitä negatiivisuuden kierre vaan syvenee...