Lapsen vaikeasta tempperamentista...

Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjaa " Temperamentti" . On tietoa eri temperamenteista ja todella hyvä opus josta saa apua varmasti!





t. varauksellisen tytön äiti

Lapsi suuttuu todella jos ei saa vaikkapa työntää käsiä vessanpönttöön, repiä äidiltä hiuksia ja korviksia päästä, ei saakaan kaataa isin lasia kumoon, hän ei saakaan pulloa suuhunsa heti kun keksii sitä kaivata jne. Hän huutaa raivosta hurjana ja heittäytyy lattialle selälleen, ja yrittää raapia silmiä yms. kun hänet ottaa syliin ja yrittää rauhoittaa.

Varsinkin väsyneenä hän saa pienestäkin pettymyksestä sellaisen hepulikohtauksen että naapurit takuulla luulevat että kidutamme häntä!



Luulen että iän mukana tämä hänen luonteensa ei tule ainakaan pehmittymään! Hyvät vinkit olisi meillekin tarpeen!

Pelkään nimittäin ettei meille vaan käy juuri noin, että lapselle annetaan kaikessa periksi ja hänestä kasvaa oikea hirviökakara...



Tuntuu kyllä pahalle kun toinen on vasta " pieni vauva" olla antamatta kaikessa periksi. Tuntuu sille että ei tuon ikäinen vielä osaa manipuloida, mutta ilmeisesti osaa... Siispä yritämme olla antamatta periksi, jos joku on kiellettyä niin sitten se on eikä asia muuksi muutu vaikka toinen karjuisi kuin pieni vihainen leijona :(

Kyllä pettymyksiä täytyy oppia sietämään, ainahan niitä tulee, pieniä ja joskus isompia.

En siis pelkää lapsen uhmaikää kun sellainen hänellä jo on! ;)

Mutta murkkuikää odotan kyllä kauhulla!

Meillä on tällainen herkästi räjähtävä tapaus, jolla on kova oma tahto. Ollut tällainen jo syntymästä lähtien. Mulla on paljon hyviä ajatuksia siitä, miten meidän pitäs toimia, mutta käytännössähän sitä harvoin osaa olla semmonen ku pitäs.



Paras neuvo, jota yritän noudattaa mahdollisimman usein on se, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. En muista kuka tämän on sanonut ja missä yhteydessä, mutta kyseessä on kuitenkin kasvattamisen ammattilainen. Lapsi ei opi käsittelemään pettymyksiä jos niitä ei hänen eteensä tuoda. Meidän poika ottaakin aika monet raivarit päivässä. Sitten yritetään pitää sylissä, jos hän siinä suostuu olemaan. Minusta tuntuu että poika on oppinut edes joskus harvoin nielemään pettymyksensä jo näin nuorena.



Toinen asia, mitä yritän pitää aina mielessä, että vaikka minä suutun jostain teosta, niin lasta ei saa kokonaisuutena tuomita. Sillon ku lapsi tekee väärin, olen vihainen ja suutun, mutta sitten kun lapsi on oman pettymyksensä käsitellyt, niin sitten taas halataan ja pussataan ja kerrotaan toisille miten paljon toisista tykätään. Se tuo lapselle turvallisuuden tunnetta, muuten levoton käyttäytyminen vaan lisääntyy.



Tämä meidän poikahan on sellainen tapaus, jota saa olla ihan koko ajan kieltämässä. Niitä kieltotilanteita kertyy varmasti kymmeniä yhdelle päivälle. Muuten poika purkaa laatikot, laukut, hyllyt, pedit, kukkapenkit jne. Minä en ala aina selittelemään miksi mitäkin ei saa tehdä, ne on selitetty jo satoja kertoja ja tätä asiaa on harjoteltu jo ainakin vuosi. Sanon vaan tiukasti " ei" , ja jos vaan saa katsekontaktin niin se auttaa tosi paljon. Sitä vaan ei tahdo saada. Sillon joskus auttaa kun sanoo: " (lapsen nimi), äitillä on asiaa, katoppa tänne" . ja sitten se ' ei' . Jos ei usko niin joko yritän harhauttaa: " missäs se on se sun punanen avoauto?, pistäppä tämä ukko sinne autoon istumaan" tai uhkaan jollain asialla jonka sitten varmasti toteutan: " jos et nyt tottele äitiä, niin saat mennä omaan huoneeseen" . Poika tietää että toteutan varmasti sen mitä uhkaan ja totteleekin mua paljon paremmin kuin isäänsä tai muita, jotka turhan usein jättävät uhkaukset toteuttamatta. Mulla kyllä aika usein nykyään jo tehoaa kun sanoo oikein tiukasti ' ei' . Se on vähän niinku meidän koiranki kanssa että sitä pitää kuulostaa siltä että todellaki tarkottaa sitä yhtään ottamatta kierroksia asiasta. Pojasta on hauskaa jos komentaja hermostuu. ' höpö höpö' painokkaasti sanottuna on myös aika tehokas meillä. Ja nykyään voi jo vedota: ' eihän se-ja-sekään tee niin' , täytyy vedota vaan johonkin tyyppiin jota lapsi ihannoi.



En tiedä onko nämä yleisesti hyväksyttyjä oikeita keinoja, mutta näitä meillä käytetään. Onneksi lapsi alkaa olla jo sen verran vanha että alkaa itse jo vähän käsitellä näitä asioita. Sanookin joskus jo valmiiksi itse että ' eikko tumma, äiti suuttuu' (Veikko tuhma, äiti suuttuu.) Ja sitten siitä asiasta on hyvä keskustella. Minä ainakin olen erittäin tyytyväinen, että poika on ottanut tämän asian käsittelyyn.



Joskus me on räjähdetty ihan spontaanisti kunnon hörönauruun kun se on niin kertakaikkisen huvittava kun se raivoaa. Näitä onneksi harvemmnin sattuu, ei taida olla ihan se oikee tapa... Vaan minkäs sitä itteleen äippä ja iskäkään aina voi...

Tyttömme oli jo vauvana jäsentymätön eikä itsesäätely oikein pelannut. Voi olla, että ennenaikaisuudella oli osuutta asiaan. Huuto saattoi kerran alettuaan kestää ja kestää, vaikka hätä oli jo ohi. Tytöllä oli myös lievää aistiyliherkkyyttä: hän pelästyi tiettyjä arkipäiväisiä asioita ja ääniä. Oma tahto ilmeni varhain, alle 1-vuotiaana. Raivokohtauksissa tyttöä ei voinut pitää väkisin sylissä. Usein sylissä pitäminen oli vain yksi ärsyke liikaa, joten piti vain katsoa, ettei tyttö satuta itseään ja sylitellä sitten myöhemmin, kun tyttö alkoi rauhoittua. Tytöllä oli tapana hakata päätään seinään tai lattiaan, potkia, purra jne. Mutta onneksi siinä vaiheessa, kun puhetta alkoi tulla, tilanteet helpottuivat ja pinna piteni.



Sanoisin, että tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Pitäisi jaksaa olla johdonmukainen. Ehkä ystävä tarvitsisi omaan jaksamiseensa tukea esim. neuvolasta? Jos lapsi vaistoaa, etteivät vanhemmatkaan tiedä, miten suhtautua raivareihin tai että jopa vanhemmat pelkäävät niitä, lapselta viedään turva. Voi yrittää harhauttaa (katso, mikä tuolla on jne.) tai sitten vain todetaan, että nyt tehdään näin ja että aina ei voi valita - ja sitten otetaan vastaan, mitä tuleman pitää. Lapsen tunteita ei sovi vähätellä eikä niille saa naureskella, mutta aikuisen on näytettävä, kuka määrää. Ja vielä: monesti auttaa se, että lapsi saa etukäteen tietää, mitä jatkossa tapahtuu, että lapsi voi jotenkin varautua tulevaan eikä kaikki tule kaaoksena eteen.

Jos ei ole mitään tekemistä, lapsi roikkuu ihan kirjaimellisesti lahkeessa ja inisee.

Helpottaa siis kummasti jos jaksaa keksiä lapselle kaikkea tekemistä ja käydä kaikenmaailman kerhoissa.

Ei tarvitse kuin heittää päiväpeitto tuolin päälle niin siinä on lapselle " luola" tai maja joka jaksaa kiinnostaa kauan.



Minun tutulla on myös tällainen temperamenttinen poika, ja kuulemma on helpottanut uhmaiän jälkeen koska lapsi osaa jo leikkiä kavereiden kanssa ja on aina pihalla muiden kanssa leikkimässä :)

Olen katsellut hieman vastaavaa lähipiirissäni. Äiti itse oli ollut poikki hankalan lapsensa kanssa sen jälkeen kun toinen lapsi syntyi. Hänellä auttoi se että tuli toinen lapsi ja ensimmäiseltä lapselta oli sen myötä pakko laittaa enemmän rajoja. Ja sitten äiti ei jaksanut olla kotona, vaan meni töihin ja lapset hoitoon. Se auttoi huomattavasti lapsen käytökseen, hoidon jälkeen käytös muuttui huomattavasti.



Tuttavillani tuo ensimmäinen lapsi on suht ok jo 5v. Ja sanoisin että tuossa lähemmäs 4v lapsen käytös muuttui jo suht miellyttäväksi. Tosin kotona olivat edelleen ihmeissään joittenkin toimien suhteen, joten pahimpana hetkenään ottivat yhteyttä perheneuvolaan. Sieltä saivat apuja millä saada tilannetta eteenpäin.



Nyt heillä pienempi 3v on aika " pompottelija" , mutta äiti ei ole ihan niin poikki ollut tämän kanssa. Heillä lisäksi helpottaa se että isä pitää selkeämmin rajat ja saa hoidettua pahimmat tilanteet (ainakin vieraiden läsnäollessa). Näyttäisi pikkuhiljaa että tämän pienemmänkin kanssa heillä rauhoittuu ja lapsi on mukavamman oloinen, vaikka aika paljon äiti edelleenkin antaa periksi tälle.



Kaveriperheellä on siis auttanut lasten kasvaminen isommiksi. Samalla lapset ovat joutuneet enemmän " ulkomaailman" kanssa tekemisiin, kuten olemaan päivät hoidossa ja muut eivät joustakaan samalla lailla, eli tämän on rauhoittanut lapsia. Myös jossain vaiheessa on vanhempien totaalinen väsymys laittanut heitä muuttamaan omia toimintatapojaan, sillä isompi lapsi osaa vielä paremmin pistää vanhemmat ahtaalle ja sitten tulee se käännekohta että asioille on tehtävä jotain. Lisäksi sanoisin ettei kaverini lapset mitenkään mahdottomia ole, ihan normaaleja (iän myötä on huomannut etteivät lapset oikeasti ole temperamentiltaan sellaisia räjähtäviä mitä pienenä) ja kaverini itse on tolkuttoman mukava.



No ei tuo kaveri ole ainoa jolla on ollut ongelmia lapsensa kanssa. Löytyy toinenkin kaveri, jolla oli aika hankalaa esikoisensa kanssa. Tämä äiti kyllä piti rajat (tosin niissä olisi ehkä ollut järkevää syy-seuraussuhteen muuttamista ja muutenkin elämän rauhoittamista), mutta silti lapsi oli hankalimmillaan tuossa 2-3v:na ja vielä jotain lähes 4v:na. Hekin ottivat tilanteeseen väsyttyään yhteyttä perheneuvolaan, josta eivät tosin saaneet niin paljon apua kuin olisivat toivoneet. Heilläkin tilanne helpotti ja nyt 6v lapsi on ihan ok, tosin aika temperamentikas vieläkin, mutta vanhemmat hallitsevat hänet jo toisella lailla. Heillä kakkosen kanssa ei vastaavia ongelmia ollut. Vaikka tämä kakkonen muistutti isompaa myös aika temperamentikkaana.





Eli yhteenvetona tuosta pitkästä kirjoituksestani:

*Jos ja kun vanhemmat väsyvät totaalisesti tilanteeseen (tässä myös vaikuttaa toisten antama peilipinta), niin he itse lähtevät hakemaan apua tai muutoksia tilanteeseen. Väsyminen tulee sitten ehkä aikanaan kun lapsi on riittävän iso ja osaa olla todella vaikea tai jos perheen muut lapset kärsivät.

*Kun lapsi kasvaa, niin yhä enemmän lapsen elämään vaikuttaa perheen ulkopuoliset ihmiset (hoitopaikka, kerho, kaverit, esikoulu jne.) ja silloin lasta kasvattavat muutkin kanssakäymiset kuin pelkät vanhemmat.

-Joka tapauksessa tilanne lapsen kanssa varmaan helpottaa lapsen kasvettua, eikä ehkä uskoisi että myöhemmin onkaan sama lapsi joka oli aikanaan niin hankala (tosin saas nähdä sitten murrosiässä tms. myöhemmin).

Paras neuvo, jota yritän noudattaa mahdollisimman usein on se, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä.



Keijo Tahkokallio sanoo kirjoissaan.



Siskoni on kokenut saavansa apua paljon perheneuvolasta voimakasluonteisen poikansa kanssa. Rutiinit ovat heillä kulmakivenä ja vanhempien päätökset pysyvät . Nyt poika jo 5v ja erittäin vilkas vieläkin, mutta elämä kuitenkin helpottunut. Aikakin auttaa.

Aika paljon samoja asioita olen ajatellut kuin Insinööriäiti. Lapsi lähtee tod. näk. vuoden sisään hoitoon, ja uskon, että se rauhoittaa häntä aika paljon. Koska mielestäni tällä hetkellä yksi iso osa ongelmaa on se, että lapsi osaa liian hyvin manipuloida äitiään, ja hänen elämässään ei vielä ole tarpeeksi muita ihmisiä vaikuttamassa. Samoin ehkä äidinkin olisi aika antaa lapselle kokemus siitä, että lapsi ei voi päättää onko äidillä käymässä vieraita/saako äidin poikaystävä jäädä yöksi vaan jos lapsi alkaa käyttäytyä huonosti, LAPSEN pitäisi olla se, jota rangaistaan, ei suinkaan palkita sillä, että että vieraat poistuu tms.



Huomenna ollaan menossa taas tapaamaan näitä ystäviä, katsotaan tuleeko juteltua taas näistä asioista siinä ohessa, kun aika vaikea sitä on lasten kasvatuksesta puhua kuin yleismaailmallisella tasolla edes hyvän ystävän kanssa.