Uhmaikäinen ärsyttää tahallaan

uhmaiän ideahan on nimenomaan ärsyttää äitiä. Lapsi uhmaa juuri niissä

asioissa mikä äidin pinnaa eniten kiristää. Jos joku juttu on äidille yks hailee niin ei se viitti siitä uhmatakkaan. 

mukana voi olla myös ihan huomionkipeyttä, lapsi tietää

miten saadaan äidin jakamaton huomio(vaikka se olisi sitten negatiivista hiomioida) keskity lehumaan ja antamaan positiivista huomiota, ota lapsi mukaan kotihtöihin jne. ja koita jättää ne negatiiviset jutut mahdollisimman vähälle huomiolle. 

Lelut ja edut pois.

Takaisin vain hyvää käytöstä vastaan.

Siellähän kuulostaa olevan kehitys hyvässä vauhdissa, ja uhmaikäkin menee aivan oikeaoppisesti jos äiti on hetkittäin tulossa hulluksi. :)

Iisisti vaan, aika auttaa. 

Se on uhmaiän tarkoitus. Kokeilla rajoja, uhmata kaikkia, kiusata sisaruksia jne.

Kasva itse aikuiseksi ja ole äiti lapsellesi äläkä käyttäydy itse kuin uhmis.

Tietoisesti kehun positiivisesta käytöksestä ja kivoja juttuja on jäänyt saamatta/tekemättä turhan kiukuttelun vuoksi. Välillä on lelujakin laitettu kaapin päälle odottamaan parempaa käytöstä.

Viime aikoina uhma on kuitenkin jotenkin erilaista. Ennen on ollut ehkä enemmän sellaista tilanteisiin (esim lähtemiseen) liittyvää uhmaa, mut tää jatkuva tahallinen ärsyttäminen vie hermot! Harmittaa kun aamulla jo ennen seitsemää on p*** mieli. Yritän olla ärsyyntymättä, jotta huomais, että turha yrittää, mut lapsi jaksaa ärsyttää pidempään kun hermo riittää. :(

Ap(

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 16:17"]Kasva itse aikuiseksi ja ole äiti lapsellesi äläkä käyttäydy itse kuin uhmis.

[/quote]

Sä et siis itse väsy koskaan? Onneks olkoon! Mä oon vain ihminen ja väsyn joskus, vaikka ihan aikuinen oonkin.

Ap

Nelonen jatkaa, että toinen lapsistani on käynyt läpi uhmaiän, jolloin olin usein jo ennen aamukahdeksaa aivan uupunut kaikkeen säätämiseen. Oltiin paljon pois kotoa, koska lapsi oli silloin helpompi kun oli muuta tekemistä kuin ajaa äitiparkansa järjiltään. Ei mulla ollut eikä ole mitään viisastenkiveä miten ratkaista tuo kehitysvaihe, se vaan on yhtä takkuamista joskus. Esikoinen oli niin helppo, että toisen lapsen kanssa oli opeteltava aivan kaikki alusta, koska mikään mikä esikoisen kanssa toimi, ei toiminut toisen lapsen kanssa. Esikoinen oli nopea orientoitumaan, helppo saada motivoitumaan ja hänelle palkinnoksi riitti äidin kehu. Toinen lapsi on hidas orientoitumaan, vastustaa kaikkia siirtymiä, henkisiä ja fyysisiä, eikä häntä voi vähempää kiinnostaa kehuuko äiti vai kenties eikö kehu. Piti löytää ihan eri tapa palkita häntä, pohjustaa tilanteita, viedä lapsen ajatukset muualle jne. Oli se aika melko uuvuttavaa.

Mutta, aika kuluu ja uhmaiästä selvitään hengissä entistä viisaampana. Äidin käsitys itsestään on saanut uusia ulottuvuuksia, lapsesta on opittu enemmän ja yhdessä on opittu, jos ei nyt toimimaan saumattomasti tiiminä, niin kuitenkin olemaan niin että asiat sujuvat. Toinen lapseni on nykyään mukavaa seuraa, iloinen ja melkeimpä helppo lapsi. 

Tsemppiä vaan sinnepäin. :)