Voiko nelikymppinen aloittaa elämänsä alusta?

Työt loppuivat jokunen vuosi sitten. Myin asunnon pois pienellä voitolla ja lähdin opiskelemaan uutta ammattia joka erosi päättyneestä työurasta kuin päivä yöstä. Perheettömänä oli tietysti helppo pakata  ja lähteä kun ei tarvinnut ottaa ketään muuta huomioon. Päivääkään en ole haikaillut entiseen elämään ja/tai työuraan joka joskus tuntui olevan kaikki kaikessa. Nyt ikä lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä.

Minun oli pakko, jäin työttömäksi, mies halusi erota, oli pakko myydä velkainen koti, koska ei työtön saa niin isoa asuntolainaa, aloitin ihan uuden opiskelun ja elämän suunnittelun niin pohjalta kuin vaan voi. 

10v myöhemmin olen kyllä tosi onnellinen tuosta kaikesta, vaikka silloin tuntui että kohta kyyhötän nurkassa enkä sieltä enää nouse.

Jokainen aamu voi aloittaa alusta! Jos tuntuu, että haluat muuttaa kaiken suunnan - tee se! Kirjoita myöhemmin kirja siitä miten sen teit, motivoisit monia! Live high :)!

Mä en ole löytänyt keinoa... Tein vähän alta nelikymppisenä elämänmuutoksen, jossa ensin laihdutin liikakilot pois ja päätin muutenkin tehdä elämästäni enemmän itseni näköisen. laihdutus onnistui, mikään muu ei. Esim. runsaasta hakemisesta huolimatta en saanut enää uutta työpaikkaa - onneksi minulla on työpaikka, eikä hätää siis ole, vaikka tähän olenkin loppuun asti kyllästynyt. Olisin myös halunnut löytää elämänkumppanin, mutta ei löytynyt, ja lopulta kyllästyin nettideitttailuunkin. Ulkomaille muuttokaan ei tunnu onnistuvan, ei kukaan ota "nelikymppistä ämmää" siellä töihin :(

50 v tuttuni irtisanottiin yli 30 vuoden työuran jälkeen, hän opiskeli kaksi uutta ammattia (tukevat toisiaan) ja on nyt menestyksekkäästi yrittäjänä. Miksei tämä onnistuisi nuoremmaltakin.

Valmistuin insinööriksi muutama vuosi sitten yli 40-vuotiaana. Sain vakinaisen työnm oltuani ensin määräaikaisessa reilun vuoden, kokonaan toiselta paikkakunnalta, ihan ennen kokemattomalta. Parisuhden on nuoresta asti ja mies tulee perästä, kun nuorin lapsi keväällä "lentää lopullisesti pesästä".  On jo välillä käynyt töissä määräaikaisissa muualla, mutta syksyllä opiskelemaan. 

Vähän ohi aiheen menee, mutta kirjoitan silti oman kokemukseni. Olen nyt 38v mies, ja 6kk on takana uudessa työpaikassa. Ala ei varsinaisesti ole vaihtunut, mutta muutoin elämä on vasta nyt lähtenyt vähitellen käyntiin.

Pääsin lukion jälkeen opiskelemaan yliopistoon, mutta ala ei ollutkaan sitä mitä halusin, enkä pärjännyt opinnoissa lainkaan. Ryhdyin tekemään kaiken maailman halpatöitä siivouksesta lähtien, ja opiskelu jäi juntturaan ainakin viideksi vuodeksi. Sitten päätin hakea uudelleen toiseen yliopistoon eri alalle. Pääsin sisään parin yrittämän jälkeen, ja opiskelin työn ohella kituutellen monta vuotta. Välillä opiskelu pysähtyi kokonaan vuodeksi tai pariksi, kun keskityin tekemään töitä. Pienipalkkaisissa duuneissa sai tehdä yhtä tai kahta kokopäiväistä työtä että pysyi mukana siinä tulokehityksessä, mikä kaveriporukalla oli. Jotenkin tuntui että vaikka elämässä oli aina selkeä tavoite  päästä korkeakoulutettuna hyvään työpaikkaan - opiskelu aina jäi jostain kohtaa pahasti jumiin. Vuosi sitten sain taisteltua lopulta maisteriopinnot kasaan ja ryhdyin heti hakemaan oman alan töitä. Olin työskennellyt samalla alalla vuosikausia konttorirottana ja nyt hain asiantuntijan työtä. Juoksin noin 30 haastattelussa, ja yksi lopulta tärppäsi. Kilpailu oli kovaa, varsinkin kun en kokenut olevani mitenkään samalla viivalla vajaa nelikymppisenä vastavalmistuneena noiden parikymppisten vastavalmistuneiden kanssa, joista useimmilla oli vaihto-oppilasvuosien myötä vielä kansainsvälistäkin kokemusta. 

Nyt kun vihdoin olen sen tasoisessa työssä josta olen lukiosta lähtien haaveillut, olen jotenkin pysähdyksissä, että tässäkö tämä nyt sitten on. Yliopistolla vietetyt 15 vuotta sai jotenkin itsetunnon romahtamaan, ja varsinkin gradua kirjoittaessa tuntui siltä etten tiedä mistään mitään enkä osaa mitään kunnollista työtä, muuta kuin vessan siivoamisen, jota tein 3-4 vuotta aikanaan. Välillä tuntuu etten ymmärrä, miksi minut nykyiseen työhön valittiin, ja koko koeajan odotin saavani potkut. En saanut, mutta edelleen on jotenkin jäänyt sellainen vaihe takaraivoon, että pitäisi alkaa opiskelemaan vielä jotain muuta, jotta saisi vielä nytkäytettyä itsensä vähän parempaan tuloluokkaan. Mutta kuka työnantaja katsoisi vakavalla naamalla yli nelikymppistä vastavalmistunutta työnhakijaa, oli ala mikä hyvänsä? 

Tottakai. Tosin alan vaihtaminen ei ole ihan niin helppoa yli nelikymppisellä kuin kolmekymppisellä, mutta helpompi kuin viisikymppisellä.

Yleensäkin elämä menee niin että kun vaan pitää mielen avoimena ja uskaltaa mennä uuteen asiaan mukaan, niin ei sitä koskaan tiedä mihin sitä päätyy, mulle on elämän aikana käynyt monta kertaa niin, enkä usko että se tähän loppuu kun olen nyt 42v. 

Ei voi.

Ollaan realisteja nyt, vaikka se joskus pahalta tuntuukin.

Voit kyllä vielä nelikymppisenä vaihtaa alaa.  Onhan sinulla vielä yli 20 vuotta työaikaa, jos pysyt terveenä.

Aina voit aloittaa alusta niin kauan kuin elät. JOkainen päivä on uusi eilinen. :)

En tiedä, mitä tarkoitat uudella alulla mutta luulen, että on aika epätodennäköistä, että pystysit aloittamaan mitään alusta. Riippuu paljon, millainen persoona olet ollut. Jos olet ollut huomiotaherättävä niin kyllä sinut muistetaan. Ihmisillä on sinusta jo mielikuva. Siitä ei pääse pois. Älä edes uneksi. 

Sinä toimit ja teet niinkun sinun tahdotaan tekevän. Näin se vaan on. Hyväksy se. 

Ota elämä vakavasti-aina. Älä koskaan laske leikkiä. Ole aina järkevä. 

Kiitos kaikille näistä viesteistä, ovat elämän makuisia ja antavat toivoa. Olen itse valmistunut korkeakoulusta sosiaalialalle 32-vuotiaana. Tavallaan asiat on hyvin, palkka riittää omaan elintasoon ja ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikka on ollut hyvä. Toisaalta tuntuu rauhattomalta, koska haluaisin omistaa oman asunnon Helsingin lähiössä ja haluaisin myös lapsen, mutta kumppania ei ole. Nyt tavallaan harmittaa, etten koskaan tule tienaamaan kuten ne kaverit, jotka tajusivat opiskella rahakasta alaa. Pelottaa, että jään lapsettomaksi ja elän loppuelämän vuokranantajan rumien tapettien ympäröimänä tulojen takia. Pohdin aika usein, että pitäisikö vielä kerran lähteä opiskelemaan. Tällä kertaa jotain, joka aikanaan oikeasti antaisi mahdollisuuksia toteuttaa unelmiani.

vattu kirjoitti:

Kiitos kaikille näistä viesteistä, ovat elämän makuisia ja antavat toivoa. Olen itse valmistunut korkeakoulusta sosiaalialalle 32-vuotiaana. Tavallaan asiat on hyvin, palkka riittää omaan elintasoon ja ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikka on ollut hyvä. Toisaalta tuntuu rauhattomalta, koska haluaisin omistaa oman asunnon Helsingin lähiössä ja haluaisin myös lapsen, mutta kumppania ei ole. Nyt tavallaan harmittaa, etten koskaan tule tienaamaan kuten ne kaverit, jotka tajusivat opiskella rahakasta alaa. Pelottaa, että jään lapsettomaksi ja elän loppuelämän vuokranantajan rumien tapettien ympäröimänä tulojen takia. Pohdin aika usein, että pitäisikö vielä kerran lähteä opiskelemaan. Tällä kertaa jotain, joka aikanaan oikeasti antaisi mahdollisuuksia toteuttaa unelmiani.

Mulla on ollut työkavereina useampikin sosionomi ja sosiaalityöntekijä. Itse en ole kumpaakaan enkä mitään muutakaan sosiaalialaan liippaavaa. Yritä tuosta käsin saada enemmän itsesi näköistä työtä kuin että lähtisit taas opiskelemaan ihan muuta. Pohjalta joudut uudessakin ammattissa aloittamaan. Kannattaa myös harkita asuinpaikaksi vaikka Keravaa, siellä on työntekijäpulan takia sossuilla parempi paikka kuin Helsingissä, halvemmat asunnot ja yhtä nopeasti pääset junalla keskustaan kuin lähiöstäkin. Lapsia saa klinikalta.

naisilla on omituinen käsitys, että elämä on peli, jonka voi aina aloittaa uudelleen alusta. juuri naiset valittavat pikkupaikkakunnilla juoruamisesta. ensin sikaillaan ihan urakalla ja sitten loukkaannutaan, kun jutut leviää. luullaan, että aikaisemmilla valinnoilla ei ole mitään merkitystä ja aina voi aloittaa uudelleen

Et voi aloittaa alusta. Kaikki mitä olet kokenut, vaikuttaa siihen millainen olet. Mutta voit n.k. kääntää uuden sivun, ja seuraavien vuosien ajan elää hyvin erilaista elämää kuin ennen. Onnea siihen!

Vierailija kirjoitti:

naisilla on omituinen käsitys, että elämä on peli, jonka voi aina aloittaa uudelleen alusta. juuri naiset valittavat pikkupaikkakunnilla juoruamisesta. ensin sikaillaan ihan urakalla ja sitten loukkaannutaan, kun jutut leviää. luullaan, että aikaisemmilla valinnoilla ei ole mitään merkitystä ja aina voi aloittaa uudelleen

Pikkupaikkakunnilla juorutaan vaikkei antaisi mitään aihettakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohi aiheen menee, mutta kirjoitan silti oman kokemukseni. Olen nyt 38v mies, ja 6kk on takana uudessa työpaikassa. Ala ei varsinaisesti ole vaihtunut, mutta muutoin elämä on vasta nyt lähtenyt vähitellen käyntiin.

Pääsin lukion jälkeen opiskelemaan yliopistoon, mutta ala ei ollutkaan sitä mitä halusin, enkä pärjännyt opinnoissa lainkaan. Ryhdyin tekemään kaiken maailman halpatöitä siivouksesta lähtien, ja opiskelu jäi juntturaan ainakin viideksi vuodeksi. Sitten päätin hakea uudelleen toiseen yliopistoon eri alalle. Pääsin sisään parin yrittämän jälkeen, ja opiskelin työn ohella kituutellen monta vuotta. Välillä opiskelu pysähtyi kokonaan vuodeksi tai pariksi, kun keskityin tekemään töitä. Pienipalkkaisissa duuneissa sai tehdä yhtä tai kahta kokopäiväistä työtä että pysyi mukana siinä tulokehityksessä, mikä kaveriporukalla oli. Jotenkin tuntui että vaikka elämässä oli aina selkeä tavoite  päästä korkeakoulutettuna hyvään työpaikkaan - opiskelu aina jäi jostain kohtaa pahasti jumiin. Vuosi sitten sain taisteltua lopulta maisteriopinnot kasaan ja ryhdyin heti hakemaan oman alan töitä. Olin työskennellyt samalla alalla vuosikausia konttorirottana ja nyt hain asiantuntijan työtä. Juoksin noin 30 haastattelussa, ja yksi lopulta tärppäsi. Kilpailu oli kovaa, varsinkin kun en kokenut olevani mitenkään samalla viivalla vajaa nelikymppisenä vastavalmistuneena noiden parikymppisten vastavalmistuneiden kanssa, joista useimmilla oli vaihto-oppilasvuosien myötä vielä kansainsvälistäkin kokemusta. 

Nyt kun vihdoin olen sen tasoisessa työssä josta olen lukiosta lähtien haaveillut, olen jotenkin pysähdyksissä, että tässäkö tämä nyt sitten on. Yliopistolla vietetyt 15 vuotta sai jotenkin itsetunnon romahtamaan, ja varsinkin gradua kirjoittaessa tuntui siltä etten tiedä mistään mitään enkä osaa mitään kunnollista työtä, muuta kuin vessan siivoamisen, jota tein 3-4 vuotta aikanaan. Välillä tuntuu etten ymmärrä, miksi minut nykyiseen työhön valittiin, ja koko koeajan odotin saavani potkut. En saanut, mutta edelleen on jotenkin jäänyt sellainen vaihe takaraivoon, että pitäisi alkaa opiskelemaan vielä jotain muuta, jotta saisi vielä nytkäytettyä itsensä vähän parempaan tuloluokkaan. Mutta kuka työnantaja katsoisi vakavalla naamalla yli nelikymppistä vastavalmistunutta työnhakijaa, oli ala mikä hyvänsä? 

Ihan niin kuin mun tarina.

vattu kirjoitti:

Kiitos kaikille näistä viesteistä, ovat elämän makuisia ja antavat toivoa. Olen itse valmistunut korkeakoulusta sosiaalialalle 32-vuotiaana. Tavallaan asiat on hyvin, palkka riittää omaan elintasoon ja ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikka on ollut hyvä. Toisaalta tuntuu rauhattomalta, koska haluaisin omistaa oman asunnon Helsingin lähiössä ja haluaisin myös lapsen, mutta kumppania ei ole. Nyt tavallaan harmittaa, etten koskaan tule tienaamaan kuten ne kaverit, jotka tajusivat opiskella rahakasta alaa. Pelottaa, että jään lapsettomaksi ja elän loppuelämän vuokranantajan rumien tapettien ympäröimänä tulojen takia. Pohdin aika usein, että pitäisikö vielä kerran lähteä opiskelemaan. Tällä kertaa jotain, joka aikanaan oikeasti antaisi mahdollisuuksia toteuttaa unelmiani.

Lapsettomana hakeutuisin kunnalliseen kartoittamaan hedelmällisyystilanteen ja käynnistäisin lapsen hankkimisen yksin. Koskaan ei tiedä löytyykö kumppani ajoissa.

Tämä on kuin omasta kynästäni! Tosin itsellä se tilanne, että tämä osottautui todella vääräksi alaksi, luulin pitäväni ihmisistä, mutta tässä työssä huomasin, että ahdistun ihmisistä, ja haluan keskittyä asioihin enkä tunteisiin. Haluaisin edetä uralla ja ottaa haltuun uusia asioita, mutta olen loukussa, koska tällä kouluksella on paljon avoinna juuri niitä paikkoja, joihin en sovellu, mutta mitään pelkkää analyyttistä työtä ei juuri ole tarjolla. Ainoa ratkaisu, mithin itse olen päätynyt, on että pitäisi opiskella tyyliin insinööriksi, missä toivottavasti saisi töitä jossa saa keskittyä yksityiskohtiin ja asioihin ilman että ympärillä on koko ajan ihmisiä tarvitsemassa sinulta jotain.

Mutta sinulle! Nyt on ostajilla parempi tilanne asuntomarkkinoilla! Voit hiljalleen katsella vaihtoehtoja, nuo hinnat tuskin muutaman vuoteen lähtee nousuun, eli siinä olet vahvoilla! Ja lapsen suhteen sanoisin kuten aiemmat, että turhaan etsit (unelmien) kumppania, tee se lapsi itse nyt, ja puoliso löytyy kun löytyy jos löytyy, sen ehtii vaikka 80-vuotiaana sitten, mutta lasta ei.