Milloin huomasit eläväsi kuoleman pelossa?

Kolmekymppisenä. Kun oli alle 30 ei ollut vielä niin kuolemanpelkoa. On alkanut tarkkailla enemmän erilaisia oireita.

Silloin kun ensioireet sairaudestani ilmaantuivat, sittemmin hyväksyin sen asian. Nyt vaan rauhallinen olo, ei pelkoa enään.

En milloinkaan. Lapseni ovat jo isoja ja jos jonkun kuolema pitäisi valita, se olisi omani. Pelkään eniten mieheni kuolemaa, samoin parhaan ystäväni. Sehän on silkkaa itsekkyyttä, tiedän.

En tiedä mitä varsinaisesti pelkään, mutta noita Schumacher-uutisia en pysty avaamaan saati lukemaan. Ehkä loppuiäksi vammautuminen on pelottavampi ajatus kuin kuolema.

Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä täällä tapahtuu. Olen ollut uskossa jo 20 vuotta eikä minulla ole edes kuolemanpelkoa.

Kolmekymppisenä minäkin. Lapsi alkaa olla jo niin iso että pärjäisi varmasti vaikka minulle kävisi jotain. Mutta elämäni on vielä ihan keskeneräinen ja pelkään milloin mitäkin syöpää jne. Opiskelen vieläpä hoitoalaa, eikä tunnu kivalta tietää kaikenmaailman sairauksista. Enää en koe olevani "kuolematon", jos milloinkaan koin.

Täytyisi yrittää elää joka päivä kuin se olisi elämän viimeinen (ja haaveilla kuin eläisi ikuisesti, James Deania lainatakseni).

Yksinhuoltajaksi jäätyäni. Monta kertaa olen pelännyt esim. sydänkohtausta tai aivoverenvuotoa ja äkkikuolemaa yksin kotiin, ei sillä että jotenkin eksistentiaalisesti pelkäisin kuolemista, vaan ihan pienten lasten kannalta. Kuinka kauan kestäisi, että kukaan edes huomaisi että olen kuolltu sinne kotiin? Ehtisivätkö lapset kuolla janoon tai nälkään ennen sitä?

Nelikymmpisenä aloin tuntemaan kuolemanpelkoa ja tiedostamaan kuoleman eri tavalla kuin nuorena. Se on tämä elämänkulku. Tänä vuonna olen saatellut haudan lepoon isäni, enoni ja anoppini on vakavasti sairas. Tälläkin hetkellä odottelemme puhelinsoittoa apelta, sillä lääkärin mukaan anopillani viime hetket menossa. Surullista mutta kai se on sitten elämää. Ja onneksi nuorena ei vielä antanut tätä tunnetta mukanaan.

Ensiavussa rytmihäiriöiden takia vuosia sitten. Tajusin, että oikeassa elämässä ei mene niinkuin tv -sarjoissa. Jos lähtö on tullakseen, ei kukaan lääkäri oikeasti pysty auttamaan. Ihminen on todella yksin viime kädessä. 

antanut=kantanut t. ed. kirjoittaja

Stressi aiheutti rytmihäiriöitä, oksettavaa oloa ja omituisia pelkotiloja muiden oireiden lisäksi. Aiemmin pidin itseäni voittamattomana ja en ajatellut kuolemaa lainkaan. Vasta kun yöllä yritin nukahtaa ja aina nukahtaessa tuli "sätky" ja välillä yöllä heräsin haukkomaan happea sydämen takoessa ihan ihme tahtiin, tajusin että tätä menoa elämäni oikeasti loppuu kolmekymppisenä.

Noin 18v. kun sain ekan paniikkikohtauksen. Eikä kuolemnapelko ole siitä hellittänyt vaikka aikaa on kulunut 28 vuotta.

Aikuistuttuani n. 3-kymppisenä.

24-vuotiaana. Olimme lapsettomuushoidoissa miehen kanssa ja pelkäsin sivuoireita hormoneista jne. ja sain paniikkikohtauksia.

5-vuotiaana, kun läheiseni kuoli. Siitä seuraavat 20 vuotta oli jatkuvaa välittömän kuoleman pelkoa, ahdistusta ja erilaisia psykosomaattisia oireita jotka ruokkivat oravanpyörää. Pahimmillaan tuo vaihe oli 7-9 ja 15-20-vuotiaana. Tuolloin käytin yksin ollessani lähes kaiken valveillaoloaikani kuolemasta stressaamiseen. Usein näin siitä uniakin. Elin hyvin rajoittunutta elämää kaikista peloista johtuen, tai elän oikeastaan yhä, vaikka olenkin alkanut ottaa hieman rennommin ja saanut muuta ajateltavaa ja tekemistä joka pitää mieleni kiireisenä. Tosin edelleen tylsä ajanjakso elämässä saa nuo pakkoajatukset liikkeelle.