Uusperheiset, älkää antako tapahtua näin.

Mä olin periaatteessa perheen eka lapsi, mutta en kelvannut isäni vanhemmille. Isäni (isä-puoleni) otti minut ja äitini kun mä olin 2v. Isän vanhemmat oli ok asian kanssa, kunnes eka oikea lapsenlapsi syntyi.

Olin 5v, kun sisko tuli. Hänestä tuli automaattisesti maailman tärkein asia. Systemaattisesti Mummoni kävi läpi huonettani ja päätti, mitkä leluistani olivat minulle jo liian pieniä ja vei ne siskolleni. Äiti yritti monta kertaa olla välissä, mutta mummo sanoi aina :"Eihän toista lasta saa unohtaa, vaikka esikoinen onkin?"

Ja kun pikkuveli syntyi vajaata vuotta myöhemmin... Minua ei ollut enää olemassa muille kuin vanhemmille.

Olen 21v, mutta silti tuo kaivertaa. Kun eivätpä isäni sukulaiset edelleenkään minua huomioi. Tuntuu typerältä, mutta jos kuusi-seitsemän-vuotiaasta asti olen saanut joululahjaksi sukulaisilta pelkkiä pyyhkeitä ja lakanoita ja suklaata.. niin tuntuu se vähän jännältä.

Olen toki muuten kiitollinen, mutta kun pikkusisareni ovat saaneet kaikki mahdolliset pelit, konsolit yms, mitä ovat halunneet.

Ei se muuten kaiverra mutta olisin joskus toivonut totuutta. Että minua ei rakasteta. Kun ei oikeasti jutella juhlissa, ei koskaan oteta yhteyttä...