Voisiko Suomessa tapahtua näin?

Uskonto Neuvostoliitossa

Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton johtaja V. I. Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslailla säädettiin, että maassa vallitsee uskonnonvapauden ja ateistisen propagandan vapaus.[1]

Neuvostoliitossa uskontokuntien kannattajamääriä ei tilastoitu, mutta ylivoimaisesti suurin uskonto oli ortodoksinen kirkko. Suurin osa isovenäläisistä oli ortodokseja, mutta aivan maan länsiosissa asui myös katolisia, etenkin Liettuassa ja Ukrainassa. Toiseksi suurin uskontokunta oli islam, jonka kannattajia oli varsinkin Turkestanin alueen neuvostotasavalloissa, Kaukasiassa ja myös Tatarstanin autonomisessa tasavallassa. Neuvostoliiton alueella oli myös muihin kristillisiin kirkkoihin kuuluvia henkilöitä kuten luterilaisia, joita oli lähinnä Virossa ja Latviassa sekä Suomen rajan lähellä Inkerinmaalla[1].

Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja. Jumalattomien liitto (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto) suoritti ateismin levitystyötä.

NKP:n keskuskomitea joutui kuitenkin vuonna 1929 toteamaan, ettei uskonnonvastainen propagandan levittäminen ollut tuottanut toivottua lopputulosta ja että uskonnonvastainen toimintaohjelma tuli uudistaa. Tämän jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille, teloitettiin tai joutui pakenemaan maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit. Saman aikaisesti annettu uusi laki edisti uskonnonvastaisen propagandan levittämistä. Keskuskomitea perusti myös niin kutsutun ”kulttikomitean” uskonnon hävittämisen hallintaa varten. Varsinainen opetustyö annettiin Jumalattomien liiton vastuulle. Valtion keskuspropagandakoneisto tuotti aineistoa, jota oli määrä käyttää liiton säännöllisissä kokouksissa maan jokaisessa kylässä, tehtaassa ja toimistossa. Vuonna 1940 näitä luentotilaisuuksia pidettiin 239 000 kappaletta arvioidulle 11 miljoonan ihmisen yhteenlasketulle yleisölle.[2]

Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut. Syyskuussa 1944 keskuskomitea vaati uskonnonvastaisen ”tieteellis-koulutuksellisen” propagandakampanjan tehostamista, ja vuonna 1948 joukko jumalan olemassaolosta keskustelleita opiskelijoita pidätettiin ”marxismi-leninismille vihamielisen arvostelun esittämisestä”.