Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi vielä aikuisenakin häpeät alkoholistivanhempiasi?
28.12.2013 |
Tai paremminkin kysymys kuuluu: Onko muita, joita hävettää lapsuus alkoholistiperheen lapsna ja juopot isovanhemmat (mikäli ovat enää elossa)?
Minä en oikein pääse häpeän yli millään. Kuvaavaa on se, että vain mieheni tietää miten asiat oikeasti ovat, mutta kaksi lapsuudenystävääni eivät, vaikka olen heidät tuntenut alle kouluikäisestä saakka, ja taatusti ovat nähneet, miten asiat oikeasti olivat. Muttasanallakaan en heille ole puhunut kotiasioistani. Muistan, kun olin 8- vuotias, ja meillä kotona oli vanhemmilla sellainen juoppohulluustappelu, että isä hajotti talon kaikki ikkunat ja poliisikin tuli viemään riehuvat vanhemmat putkaan. Seuraavalla viikolla toinen kavereistani, joka asui aika lähellä, kysyi, mikä meteli meillä oli viikonloppuna ollut?
Näyttelin viatonta ja vastasin, ettei meillä ollut mitään meteliä, män kuvitelee kaiken. Miten helvetissä pieni alakouluikäinen lapsi osaa valehdela noin ja MIKSI?
Ja miksi vieläkin, melkein nelikymppisenä äitinä ja aikuisena naisena en saa kerrotuksi sitä, että vanhempani ovat rappioalkoholisteja?
Tahtoisin olla rehellinen, koska tiedän, ettei asia ole minun vikani, mutta kai se sitten on vaikuttanut itsetuntooni sen verran tuhoavasti, etten uskalla. Jos minua pidetään vaikka huonompana sen takia, en tiedä.
Kommentit (4)
Minun vanhemmat ei sentään rappioalkoholisteja olleet, mutta äidillä oli selkeästi alkoholismi ja kausittain veti alkoa kuin sieni. Työnsä pystyi aina hoitamaan vaikka sinne joskus kauheassa kankkusessa menikin (ja varmaankin vielä promilleja veressä). Ryyppäys ajoittui siis lähinnä viikonloppuihin, vapaapäiviin ja lomiin.
Ja juu, minulla on myös ystäviä sieltä alakoulusta asti (olen nyt 30+), eikä näille ole koskaan tullut asiasta kerrottua vaikka yksi heistä näkikin kerran äitini kännissä. Eikä oikein kenellekään muullekaan ole tullut kerrottua, exää ja psykologeja lukuunottamatta. Jotenkin vaan sitä on niin vaikea puhua asiasta ja vielä on myös häpeäntunnetta mukana. Ehkä jossain alitajunnassa pelottaa myös se, että itse leimaudun siinä mukana jos kerron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhemmat ei sentään rappioalkoholisteja olleet, mutta äidillä oli selkeästi alkoholismi ja kausittain veti alkoa kuin sieni. Työnsä pystyi aina hoitamaan vaikka sinne joskus kauheassa kankkusessa menikin (ja varmaankin vielä promilleja veressä). Ryyppäys ajoittui siis lähinnä viikonloppuihin, vapaapäiviin ja lomiin.
Ja juu, minulla on myös ystäviä sieltä alakoulusta asti (olen nyt 30+), eikä näille ole koskaan tullut asiasta kerrottua vaikka yksi heistä näkikin kerran äitini kännissä. Eikä oikein kenellekään muullekaan ole tullut kerrottua, exää ja psykologeja lukuunottamatta. Jotenkin vaan sitä on niin vaikea puhua asiasta ja vielä on myös häpeäntunnetta mukana. Ehkä jossain alitajunnassa pelottaa myös se, että itse leimaudun siinä mukana jos kerron.
Minä en ole joutunut juopon isäni kanssa asumaan, äiti lähti siitä helvetistä kun olin 2v. joten en ole koskaan isääni hävennyt, suoraan olen kertonut että juoppo mikä juoppo.
Menin sitten nuorena ja tyhmänä yhteen juopon miehen kanssa, sitä kyllä vähän olen hävennyt, enkä ihan pahimpia juttuja kaikille kerro, mutta jos kysytään sanon kyllä rehellisesti että ex oli juoppo. Ex ei ole pitänyt mitään yhteyttä tyttäreensä kymmeneen vuoteen, en usko että tytärkään isäänsä pahemmin häpeää kun ei niin hirveästi hänestä mitään muista.
Alue: Aihe vapaa
Sitä minäkin ihmettelen, eihän kukaan voi valita vanhempiaan. Nyt yli nelikymppisenä pystyn jonkin verran asiasta puhumaan, mutta häpeä on valtavan voimakas tunne.