Miksi joillakin ei ole kykyä luoda pitkiä suhteita?

Aivan samoin voisi miettiä miksi joillakin ei ole kykyä lähteä pitkästä suhteesta, edes silloin kun toisen seurassa ei enää viihdy. Itselleni tämän miettiminen on oikeastaan ajankohtaisempaa. Oma liittoni on kestänyt 20 vuotta, mutta en nyt ihan rehellisesti tiedä onko se kestänyt jonkin kyvyn vai pikemminkin kyvyttömyyden takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole huomannut pitkän suhteen luomisessa muuta vaikeutta, kuin että täytyy olla sitkeä. Jatkaa vain, vaikka näkisi, että muuallakin olisi vaihtoehtoisia elämiä tarjolla. Jos ei mitään ihmeempää tapahdu, niin jatkaa vain samaa nykyistä. Ei minussa siis ole mitään erityisiä ominaisuuksia, joiden ansiosta juuri minä olisin saavuttanut pitkiä suhteita.

Mitä nämä vaihtoehtoiset elämät sitten ovat? Kyllä minulla ainakin sitoutuneessa suhteessa juttu on se, että nimenomaan haluaa olla sen ihmisen kanssa, jolloin ne muut vaihtoehdot eivät tunnu edes vaihtoehdoilta, koska ne eivät kiinnosta. Minulla ei koskaan ole ollut mitään, että "pitää vaan jatkaa sitkeästi", vaan juttu jatkuu, koska vetovoima ja halu olla sen ihmisen kanssa, on vaan niin suuri.

Riippuen siitä kenen kanssa asuu vaihtuu myös olosuhteet. Esim. asuinpaikka, ehkä jopa asuinmaakin, työ, harrastukset, vapaa-aika, vaikuttaa ystävä- ja tuttavapiiriin yms. Suhteissa on etunsa ja haittansa. Olisin voinut valita eri miehen yhtä hyvin kuin nykyisenkin. On minulle ottajia, mutta suostun vain suhteeseen, jossa ei ole rinnakaissuhteita, vastuita ja velvollisuuksia liikaa muualle. Kukin tavallaan. Joskus elämät erottavat, joskus yhdistävät. Vihassa ketään kohtaan ei kannata elää. On opittava olemaan onnellinen itsekseenkin.

Mä oon ikisinkku jolla ei ylipäätään edes ala suhteet, mutta nuilla joiden tunteet lopahtaa vuoden jälkeen on ehkä kyse vaan siitä, että ihastuu helposti ja luulee sitä aina sellaiseksi kenen kanssa haluaa sitoutua?

Ei halua olla yksin? Matala rima, mutta oikeasti sopivia ei löydykään niin helposti?

En tiedä, mun silmissä sarjamonogamismi on sarjamonogamismia eli ei väliä kestääkö suhde vuoden vai seitsemän, jos meno on joka tapauksessa se ettei oikeasti sitouduta vaan eletään seksuaaliseen omistukseen perustuvissa väliaikaissuhteissa eikä muodosteta oikeaa, elinikäistä elämänkumppanuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole huomannut pitkän suhteen luomisessa muuta vaikeutta, kuin että täytyy olla sitkeä. Jatkaa vain, vaikka näkisi, että muuallakin olisi vaihtoehtoisia elämiä tarjolla. Jos ei mitään ihmeempää tapahdu, niin jatkaa vain samaa nykyistä. Ei minussa siis ole mitään erityisiä ominaisuuksia, joiden ansiosta juuri minä olisin saavuttanut pitkiä suhteita.

Mitä nämä vaihtoehtoiset elämät sitten ovat? Kyllä minulla ainakin sitoutuneessa suhteessa juttu on se, että nimenomaan haluaa olla sen ihmisen kanssa, jolloin ne muut vaihtoehdot eivät tunnu edes vaihtoehdoilta, koska ne eivät kiinnosta. Minulla ei koskaan ole ollut mitään, että "pitää vaan jatkaa sitkeästi", vaan juttu jatkuu, koska vetovoima ja halu olla sen ihmisen kanssa, on vaan niin suuri.

Riippuen siitä kenen kanssa asuu vaihtuu myös olosuhteet. Esim. asuinpaikka, ehkä jopa asuinmaakin, työ, harrastukset, vapaa-aika, vaikuttaa ystävä- ja tuttavapiiriin yms. Suhteissa on etunsa ja haittansa. Olisin voinut valita eri miehen yhtä hyvin kuin nykyisenkin. On minulle ottajia, mutta suostun vain suhteeseen, jossa ei ole rinnakaissuhteita, vastuita ja velvollisuuksia liikaa muualle. Kukin tavallaan. Joskus elämät erottavat, joskus yhdistävät. Vihassa ketään kohtaan ei kannata elää. On opittava olemaan onnellinen itsekseenkin.

Minä en enää ota ketään, jos en ole syvästi rakastunut, vaikka olisi miten hyvät cv:t. Jotenkin epäolennaisesta lähtökohdasta mietit tuota suhteeseen menemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole huomannut pitkän suhteen luomisessa muuta vaikeutta, kuin että täytyy olla sitkeä. Jatkaa vain, vaikka näkisi, että muuallakin olisi vaihtoehtoisia elämiä tarjolla. Jos ei mitään ihmeempää tapahdu, niin jatkaa vain samaa nykyistä. Ei minussa siis ole mitään erityisiä ominaisuuksia, joiden ansiosta juuri minä olisin saavuttanut pitkiä suhteita.

Mitä nämä vaihtoehtoiset elämät sitten ovat? Kyllä minulla ainakin sitoutuneessa suhteessa juttu on se, että nimenomaan haluaa olla sen ihmisen kanssa, jolloin ne muut vaihtoehdot eivät tunnu edes vaihtoehdoilta, koska ne eivät kiinnosta. Minulla ei koskaan ole ollut mitään, että "pitää vaan jatkaa sitkeästi", vaan juttu jatkuu, koska vetovoima ja halu olla sen ihmisen kanssa, on vaan niin suuri.

Riippuen siitä kenen kanssa asuu vaihtuu myös olosuhteet. Esim. asuinpaikka, ehkä jopa asuinmaakin, työ, harrastukset, vapaa-aika, vaikuttaa ystävä- ja tuttavapiiriin yms. Suhteissa on etunsa ja haittansa. Olisin voinut valita eri miehen yhtä hyvin kuin nykyisenkin. On minulle ottajia, mutta suostun vain suhteeseen, jossa ei ole rinnakaissuhteita, vastuita ja velvollisuuksia liikaa muualle. Kukin tavallaan. Joskus elämät erottavat, joskus yhdistävät. Vihassa ketään kohtaan ei kannata elää. On opittava olemaan onnellinen itsekseenkin.

Mitä tarkoitat, etä olisit voinut valita jonkun muunkin? Joku muukin siis olisi ollut kiinnostava, mutta teit järkiperustein valinnan mieheesi, vai? Itse tarkoitin just sitä, että jos olen oikeasti kiinnostunut ja rakastunut yhteen, ei tunnu siltä, että "olisin yhtä hyvin voinut valita jonkun muunkin tarjolla olleista vaihtowehdoista". Kun en olisi. 

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ikisinkku jolla ei ylipäätään edes ala suhteet, mutta nuilla joiden tunteet lopahtaa vuoden jälkeen on ehkä kyse vaan siitä, että ihastuu helposti ja luulee sitä aina sellaiseksi kenen kanssa haluaa sitoutua?

Ei halua olla yksin? Matala rima, mutta oikeasti sopivia ei löydykään niin helposti?

En tiedä, mun silmissä sarjamonogamismi on sarjamonogamismia eli ei väliä kestääkö suhde vuoden vai seitsemän, jos meno on joka tapauksessa se ettei oikeasti sitouduta vaan eletään seksuaaliseen omistukseen perustuvissa väliaikaissuhteissa eikä muodosteta oikeaa, elinikäistä elämänkumppanuutta.

Kummallinen tarve tuo että pitää pystyä jotenkin määrittelemään muiden suhteet ja nimeämään ne joksikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan ongelma. Koko ajan haetaan uusia kiksejä ihmisistäkin.

No miksi ei? Ei tarvitse enää pelätä helvetin lieskoja siksi että vaihtaa kumppania. Miksi nyt ylipäätään ei eläisi niin että saa mahdollisimman paljon kaikenlaisia kiksejä?

Ei hyvä jos saa kiksinsä toisen ihmisen kustannuksella. Yleensä jätetty osapuoli on se joka kärsii erosta enemmän.

Aloitus kuvaa hyvin stereotyyppistä ajattelutapaa, joka heti tulkitsee toisesta ihmisestä jotain ("kyvytön", "viallinen") tuntematta ja tietämättä, mitä oikeasti on tapahtunut.

Ap:n kertoma esimerkki "jostakin" eli miehestä, jonka suhteet ovat max vuoden pituisia, voi sinänsä olla todellinen.

Mutta otetaanpa esimerkiksi toinen henkilö, jonka suhteet myös jäävät lyhyiksi.

Tällä kertaa syy on ihan toinen. Henkilö on ulkoisesti haluttavan näköinen, joten hän saa helposti seuraa ja suhteen. Henkilö on kuitenkin persoonaltaan muuta, mitä nämä partnerit olettavat, eli ei ihan se peruspirkko tai -petri. Eikä tämä tarkoita, että olisi jotenkin hankala tai luonnevikainen, mutta kumminkin riittävän erilainen valtavirtaan verrattuna. Suhteen toinen osapuoli alkaa vetäytyä ja kohta kertoo, ettei homma toimi. Toinen, eli se persoonallisempi, haluaisi kyllä jatkaa, mutta eienää kelpaakaan toiselle.

Käytännössä tämä näyttää siltä, että tuo ihminen ei osaa eikä onnistu pitkäaikaisessa parisuhteessa, vaikka kyse onkin oikeasti sen toisen rajoittuneisuudesta ja mukautuattomuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan ongelma. Koko ajan haetaan uusia kiksejä ihmisistäkin.

No miksi ei? Ei tarvitse enää pelätä helvetin lieskoja siksi että vaihtaa kumppania. Miksi nyt ylipäätään ei eläisi niin että saa mahdollisimman paljon kaikenlaisia kiksejä?

Ei hyvä jos saa kiksinsä toisen ihmisen kustannuksella. Yleensä jätetty osapuoli on se joka kärsii erosta enemmän.

Ei ihmissuhteissa ole takuuta. Jos ei kestä eroja, ei pidä mitään aloittaakkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ikisinkku jolla ei ylipäätään edes ala suhteet, mutta nuilla joiden tunteet lopahtaa vuoden jälkeen on ehkä kyse vaan siitä, että ihastuu helposti ja luulee sitä aina sellaiseksi kenen kanssa haluaa sitoutua?

Ei halua olla yksin? Matala rima, mutta oikeasti sopivia ei löydykään niin helposti?

En tiedä, mun silmissä sarjamonogamismi on sarjamonogamismia eli ei väliä kestääkö suhde vuoden vai seitsemän, jos meno on joka tapauksessa se ettei oikeasti sitouduta vaan eletään seksuaaliseen omistukseen perustuvissa väliaikaissuhteissa eikä muodosteta oikeaa, elinikäistä elämänkumppanuutta.

Oon samaa mieltä. Ikisinkku kanssa ja ihmettelen sitä, miksi parisuhteessa olemisen ajatellaan tekevän ihmisestä autuaan ja kokonaisen. On paljon ihmisiä, jotka on parisuhteissa vain, koska niissä nyt vain pitää olla, eivät uskalla olla yksin tai mitä ikinä. Mä olen kokonainen ihminen ihan itsenäni. Onhan mulle rutiinit muodostunut ja oman elämisen malli, mutta ei se tarkota sitä, etteikö mun elämässä olisi tilaa puolisolle. Mä kuitenkin asetan parisuhteen alottamisen ehdoksi sen, että molemmat osapuolet todella haluaa sitä suhdetta. Kaipaan puolisoa, mutta en niin paljon, että ottaisin ekan jotenkin siedettävän vastaantulijan ja sitten kärvistelisin siinä suhteessa niin kauan kuin vain kestää ja lähden pois, kun vastaan tulee sopivampi.

Vierailija kirjoitti:

Entäpä, jos jollain kestää suhteet aina 1-3 vuotta, mutta yksikään suhde ei kestä kauemmin? Katsotaanko tämä pitkiksi suhteiksi vai sellaiseksi, että suhteet eivät kestä? Tiedän yhden tällaisen, ikää jo liki 50 vuotta, ja eksiä pitkä rivi. Uusi suhde löytyy aina, mutta melkein jo voi ennustaa, että siitä tulee parin vuoden juttu. Sitä sitten hehkutetaan facebookissa aikansa, sitten vaihtuu kohde. Joskus kumppani on vaihtunut suunnilleen lennossa. Ja tässä ei ole kyse mistään bilettämisestä ja baarissa istumisesta, vaan syy suhteiden vaihtumiseen on joku muu.

Ei katsota pitkiksi suhteiksi. Nuo vuoden suhteet on lyhyitä suhteita, tuollaisia on normaalisti vain teineillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole huomannut pitkän suhteen luomisessa muuta vaikeutta, kuin että täytyy olla sitkeä. Jatkaa vain, vaikka näkisi, että muuallakin olisi vaihtoehtoisia elämiä tarjolla. Jos ei mitään ihmeempää tapahdu, niin jatkaa vain samaa nykyistä. Ei minussa siis ole mitään erityisiä ominaisuuksia, joiden ansiosta juuri minä olisin saavuttanut pitkiä suhteita.

Mitä nämä vaihtoehtoiset elämät sitten ovat? Kyllä minulla ainakin sitoutuneessa suhteessa juttu on se, että nimenomaan haluaa olla sen ihmisen kanssa, jolloin ne muut vaihtoehdot eivät tunnu edes vaihtoehdoilta, koska ne eivät kiinnosta. Minulla ei koskaan ole ollut mitään, että "pitää vaan jatkaa sitkeästi", vaan juttu jatkuu, koska vetovoima ja halu olla sen ihmisen kanssa, on vaan niin suuri.

Riippuen siitä kenen kanssa asuu vaihtuu myös olosuhteet. Esim. asuinpaikka, ehkä jopa asuinmaakin, työ, harrastukset, vapaa-aika, vaikuttaa ystävä- ja tuttavapiiriin yms. Suhteissa on etunsa ja haittansa. Olisin voinut valita eri miehen yhtä hyvin kuin nykyisenkin. On minulle ottajia, mutta suostun vain suhteeseen, jossa ei ole rinnakaissuhteita, vastuita ja velvollisuuksia liikaa muualle. Kukin tavallaan. Joskus elämät erottavat, joskus yhdistävät. Vihassa ketään kohtaan ei kannata elää. On opittava olemaan onnellinen itsekseenkin.

Mitä tarkoitat, etä olisit voinut valita jonkun muunkin? Joku muukin siis olisi ollut kiinnostava, mutta teit järkiperustein valinnan mieheesi, vai? Itse tarkoitin just sitä, että jos olen oikeasti kiinnostunut ja rakastunut yhteen, ei tunnu siltä, että "olisin yhtä hyvin voinut valita jonkun muunkin tarjolla olleista vaihtowehdoista". Kun en olisi. 

 Voi tulla vastaan intuitiivisesti täydellisiä matcheja, mutta kun tutustuu heihin paremmin, huomaa, että itse suhteesta ei tulisi mitään.  Yksi paha rikko riittää, vaikka muuten olisikin täydellinen.

Perheen perustaminen on osalle tärkeää ja toisille  ei. Unelmissa on eroa. Vastuuta otetaan eri tavoin. Itse tahdon turvata lapsille oikeuden vanhempiin, en vain yhteen, vaan molempiin. Vanhempien sekoilut muissa suhteissa eivät tähän kuvioon mahdu. Vanhempien on kasvatettava lapset yhdessä ja sovussa. Pieniä rikkoja voi kertyä paljon, vaikka isoista linjauksista olisikin sopu.

Pidän itsekkyyttä epämiellyttävänä piirteenä, vaikka marttyyriuskin on sitä. Voi olla, että vanhana tahdon kaiken päätäntävallan itselleni ja ryhtyä sosiaaliseksi  erakoksi. Valitsen sitten itse jokaisen päiväni sisällön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäpä, jos jollain kestää suhteet aina 1-3 vuotta, mutta yksikään suhde ei kestä kauemmin? Katsotaanko tämä pitkiksi suhteiksi vai sellaiseksi, että suhteet eivät kestä? Tiedän yhden tällaisen, ikää jo liki 50 vuotta, ja eksiä pitkä rivi. Uusi suhde löytyy aina, mutta melkein jo voi ennustaa, että siitä tulee parin vuoden juttu. Sitä sitten hehkutetaan facebookissa aikansa, sitten vaihtuu kohde. Joskus kumppani on vaihtunut suunnilleen lennossa. Ja tässä ei ole kyse mistään bilettämisestä ja baarissa istumisesta, vaan syy suhteiden vaihtumiseen on joku muu.

Ei katsota pitkiksi suhteiksi. Nuo vuoden suhteet on lyhyitä suhteita, tuollaisia on normaalisti vain teineillä.

Vuoden suhteita teineillä? Mulla ei ollut mitään sutinaa teininä ja aikuisena jäänyt suhteet usein yhteen treffikertaan😅 vuoden suhde kuulostaa erittäin pitkältä mun korvaan.

Ollaan koukussa siihen rakastumisen tunteeseen. Heti kun se vaaleanpunainen pilviaika päättyy niin katsotaan että tuommoistako tolloa "rakastin" ja heivataan se mäkeen. Sitten homma alkaa alusta.

Traumatisoituminen on yksi syy, minkä takia ei pysty sitoutumaan. Ei voi luottaa kehenkään, olla kommunikaatiossa normaalisti tai esimerkiksi seksi aiheuttaa mielen järkkymistä. Itselläni on erittäin vaikeaa jo viesteihin vastaaminen tutuille ihmisille, joten yleensä en pääse edes siihen asti, että tapailisin jotakuta säännöllisesti ja yleensä en edes yritä alunperinkään. Se, että seurustelisin vaatisi a) että kiinnostuisin tarpeeksi paljon jostakusta, mikä on harvinaista ja b) että se toinen olisi todella kärsivällinen ja tekisi suurimman osan "työstä" ja suhteen kannattelusta. En sitten tiedä, onko sellainen suhde edes terveellä pohjalla, missä toinen on toiselle projekti.

aika usein se on suurempi ongelma sille toiselle osapuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäpä, jos jollain kestää suhteet aina 1-3 vuotta, mutta yksikään suhde ei kestä kauemmin? Katsotaanko tämä pitkiksi suhteiksi vai sellaiseksi, että suhteet eivät kestä? Tiedän yhden tällaisen, ikää jo liki 50 vuotta, ja eksiä pitkä rivi. Uusi suhde löytyy aina, mutta melkein jo voi ennustaa, että siitä tulee parin vuoden juttu. Sitä sitten hehkutetaan facebookissa aikansa, sitten vaihtuu kohde. Joskus kumppani on vaihtunut suunnilleen lennossa. Ja tässä ei ole kyse mistään bilettämisestä ja baarissa istumisesta, vaan syy suhteiden vaihtumiseen on joku muu.

Ei katsota pitkiksi suhteiksi. Nuo vuoden suhteet on lyhyitä suhteita, tuollaisia on normaalisti vain teineillä.

Vuoden suhteita teineillä? Mulla ei ollut mitään sutinaa teininä ja aikuisena jäänyt suhteet usein yhteen treffikertaan😅 vuoden suhde kuulostaa erittäin pitkältä mun korvaan.

Työskentelen teinien kanssa ja aika monella on vuoden suhteita. Mutta harvemmin sen pidempiä. Minulla oli viime vuonna noin puolen vuoden suhde ja tuntuu typerältä edes kutsua sitä suhteeksi, vaikka sen muka piti olla vakavaa. Typerää ja lapsellista säätämistä toisen puolelta. Ei tuollaisia suhteita aikuisena jaksa, ennemmin yksin, kuin jotain turhanpäiväistä säätämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ikisinkku jolla ei ylipäätään edes ala suhteet, mutta nuilla joiden tunteet lopahtaa vuoden jälkeen on ehkä kyse vaan siitä, että ihastuu helposti ja luulee sitä aina sellaiseksi kenen kanssa haluaa sitoutua?

Ei halua olla yksin? Matala rima, mutta oikeasti sopivia ei löydykään niin helposti?

En tiedä, mun silmissä sarjamonogamismi on sarjamonogamismia eli ei väliä kestääkö suhde vuoden vai seitsemän, jos meno on joka tapauksessa se ettei oikeasti sitouduta vaan eletään seksuaaliseen omistukseen perustuvissa väliaikaissuhteissa eikä muodosteta oikeaa, elinikäistä elämänkumppanuutta.

Oon samaa mieltä. Ikisinkku kanssa ja ihmettelen sitä, miksi parisuhteessa olemisen ajatellaan tekevän ihmisestä autuaan ja kokonaisen. On paljon ihmisiä, jotka on parisuhteissa vain, koska niissä nyt vain pitää olla, eivät uskalla olla yksin tai mitä ikinä. Mä olen kokonainen ihminen ihan itsenäni. Onhan mulle rutiinit muodostunut ja oman elämisen malli, mutta ei se tarkota sitä, etteikö mun elämässä olisi tilaa puolisolle. Mä kuitenkin asetan parisuhteen alottamisen ehdoksi sen, että molemmat osapuolet todella haluaa sitä suhdetta. Kaipaan puolisoa, mutta en niin paljon, että ottaisin ekan jotenkin siedettävän vastaantulijan ja sitten kärvistelisin siinä suhteessa niin kauan kuin vain kestää ja lähden pois, kun vastaan tulee sopivampi.

Eihän se suhde kenestäkään teekään ehjää ja kokonaista. Mutta ei ole reilua myöskään valehdella ja harhauttaa, esittää jotain muuta mitä oikeasti on. Jos ei halua eikä kykene sitoutumaan, niin se on kerrottava heti sille toiselle osapuolelle, jos alkaa säätämään jotakin. Etenkin jos toinen sanoo suoraan, että ei halua mitään säätämistä ja tapailua, vaan parisuhteen.

Olen eroamassa pitkästä liitosta, 20 vuotta yhdessä, joista 15 naimisissa.

Pitkän aikaa yhteinen elämä on ollut sitä, että kannattelen tätä liittoa yksin. Vastaan yksin koko perheestä, lasten asioista, talosta, autosta, parisuhteesta, ihan kaikesta. Olen todella väsynyt.

Miehelläni on as-piirteitä. Välillä voimakkainakin. Nuorempana jaksoi olla kiinnostunut parisuhteesta, minusta, kodista, lapsista. Nyt reippaasti yli nelikymppisenä ei jaksa, eikä kiinnosta enää. Olen pyytänyt että kävisi josssin juttelemassa, kävisi lääkärissä, olen yrittänyt antaa aikaa ja tilaa, yrittänyt puhua, yrittänyt järjestää meille kivaa yhteistä tekemistä. Mutta mikään ei auta. Miestä ei kiinnosta, niin ei. Ei puhu, ei kommunikoi, jättää kaiken minulle. Ja kuitenkin on kauhuissaan, kun kerroin että haluan erota.

Parisuhteeseen kuuluu tiettyjä asioita, just nämä puhumiset, toisten huomioiminen, yhteinen tekeminen ainakin joskus jne. Jos ne puuttuvat, eikä asioille tehdä mitään, loppuu kyllä parisuhdekin.

Jostain syystä tällaisilla ihmisillä on paljon kaikenlaista ongelmaa elämässään... On päihteitä, velkoja, työpaikat vaihtuu tiuhaan jne. Se, että tyyliin kerran vuodessa (tai jopa useammin) some täyttyy aina uuden ihmisen ylistämisestä, kuinka ihana ja rakas ja pälälälä ja muut osaa jo arvata, että muutama kk, niin tuo "täydellinen ihana" suhde on ohi. Tehdään todella nopeita ratkaisuja esim. parissa kuukaudessa jo muutetaan toisen luo ja elämä näyttää siltä, että kaikkea on pakko saada heti keinolla millä hyvänsä, vaikka mitään aitoa noissa suhteissa ei olisikaan.