Miten maanis-depressiivisyys voi pakottaa avioeroon?

Ei. Se on todella raskasta lähimmäisille, etenkin ne maniassa tehdyt teot.

Kaverillani on kaksisuuntainen, enkä ihmettele että hänkin on eronnut.

Maniavaiheessa (ns. "kiito) aivot käyvät ylikierroksilla ja ihminen ei yleensä hallitse käytöstään kunnolla. Hups, tuhlasin kaikki rahat kun löysin kivaa ostettavaa! Oho, petin puolisoani vahingossa! Aion lopettaa työni ja ruveta pyramidihuijaukseen!

Masennusvaiheessa kaikki on mustaa, harmaata, kamalaa. Maailma vihaa, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei oikeasti rakasta eikä toivoa ole. Elämä on turhaa.

Kaudet vaihtelevat yksilöllisesti, kaverillani on keväällä ja kesällä mania, masennus taas syksyisin ja talvisin. On siinä kestämistä paitsi hänellä itsellään, mutta myös läheisillään.

Mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yksilöllisiä. Tuttavillasi mielialahäiriö on voinut olla lievempi ja siksi liitotkin ovat jatkuneet. On tässä maassa onnellisesti naimisissa olevia skitsofreenikkojakin. Paljon riippuu siitä, miten sairautta saadaan hoidettua ja saadaanko oireet kuriin.

no miehet harvoin jää tukemaan sairastunutta puolisoaan. Voi myös olla että vaimon sairaus ei ollut hanskassa, maanisina aikoina tuhlasi ja rokkasi kaikki rahat ja depisaikoina odotteli junaa pää kiskoilla. Sellaisessa liitossa on vaikea elää.

Jokaisella on oma sietokykynsä, joka jossakin vaiheessa tulee vastaan. Bipolaarisen kanssa elämään kuuluu tietoisuus siitä, että jos lääkkeet eivät ole kohdallaan niin tulilinjalla ovat sekä rahat että henki. Manian puolella taivas on rajana ja rahaa kuluu, masennuksen iskiessä tehdään itsemurhaa. Riippuen taudin muodosta lääkityksen saaminen kohdalleen voi olla "haastavaa".

Toiselle vanhemmistani on diagnosoitu maanis-depressiiviseksi. Itse sain tosin kuulla asiasta vasta, kun olin täysi-ikäinen. Ei sitä aina näe ulospäin, jos lääkkeet on kunnossa. En tosin ole ikinä nähnyt hänen vetävän lääkkeitä tai löytänyt lääkepurkkeja hänen kaapeistaan, joten en tiedä, syökö hän siihen mitään oikeasti. Ehkä sairaus on vain lievä, vaikka diagnosoitu onkin. Itselleni hän on näyttäytynyt aina lähinnä temperamenttisena ihmisenä. Rahaa hän saa kyllä kulumaan, mutta onneksi palkka antaa siihen myötä. Tosin muille kuin itselleen hankintoja tehdessään hän on pihi kuin mikä...
Eräältä lääkäriltä olen kuullut, että sairaus diagnosoidaan siten, että käydään oirelista läpi ja laitetaan rasti ruutuun, jos oire ilmenee. Kun tietty prosentuaalinen osuus oireista on ruksittu, sairaus voidaan todeta. Jotkut voivat olla hyvinkin sillä rajalla, ettei heitä diagnosoida, ja toisinpäin.

En yhtään ihmettele jos se pakottaa joissain tapauksissa eroon.

No, minä olin 7 vuotta naimisissa bipon (=maanis-depressiivisen) kanssa. Oli se niin raskasta, että olisi mielenterveys mennyt, jos en olisi lopulta eronnut.

Exälläni ei lääkkeet tehonneet, koska sairaus oli nopeasyklistä muotoa. Masennus- ja maniakaudet saattoivat kestää vain tunneistä päiviin. Maniassa mies tuhlasi rahaa järkyttävästi, ryyppäsi, petti, oli ärtyisä ja julma kotona. Masennuksessa hautoi itsemurhaa ja samaa miestä, joka oli pari päivää sitten ehkä maniassa pettänyt, piti lohdutella ja vakuutella, että ei tämä nyt mitään, älä nyt vaan tee itsellesi mitään... 

Yritin niin pitkään kuin pystyin, kun olin naimisiinkin mennyt, papin edessä luvannut että kunnes kuolema erottaa... Mutta lopulta totesin, etten edes tunne miestä yhtään, tunnen vain sairauden eri vaiheet, vaan en henkilöä niiden takana - jos sellaista edes on... Pakko oli lähteä, kun itselläkin oli jo sairausloma uupumuksen takia töistä, ja loman pääsyy oli mies ja sen sekoilut.

Liian monta itsariyritystä lapsiperheessä. Vaihtoehtoina ero/erilleenmuutto tai sossu ottaa lapset huostaan.

Yks erotarina pähkinänkuoressa.

Kauheaa lukea tuollaisia tarinoita, kun itsellä on ko. sairaus todettu ja eronnut juuri pitkästä suhteesta (ero ei johtunut sairaudesta). Toivottavasti löydän vielä kumppanin, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen ja kestää myös sairauttani. Voihan se välillä olla haastavaa, mutta minulla sairaus on kuitenkin melko hyvin hallinnassa eikä sitä useimmiten edes huomaa arjessa. Tietysti vaikeitakin aikoja on, mutta eikös kaikilla kuitenkin ole omat ongelmansa eikä kukaan ole täydellinen? Uskallankohan edes kertoa sairaudesta tuleville kumppaniehdokkaille, jos he säikähtävät eivätkä halua edes yrittää?

Minun mieheni kanssa elämä on muuten vaan vähän vuoristorataa. Jos hän tulee kotiin myöhään illalla, säpsähdän hereille. Mitä nyt tapahtuu? Mistä tuulee? Olenko mä maailman ihanin vai pitäisikö meidän erota? Hyvin monta vuotta olen tätä jaksanut ja rakkaus on kantanut, mutta en yhtään ihmettele, että ihmiset väsyvät haasatavampaan tilanteeseen. On raskasta olla varpaillaan kotona.