Lue keskustelun säännöt.
En ole kiintynyt muihin kuin mieheen ja lapsiin, muita?
23.12.2013 |
Ystävän äiti kuoli ja hän on surun murtama. Pystyn ymmärtämään, että hän suree ja voin kuvitella, miltä se suru tuntuisi, mutta en itse tunne mitään. En myöskään tunne mitään omaa adoptioäitiäni kohtaan, enkä osaa kuvitella että surisin hänen kuolemaansa (pitemminkin se ärsyttäisi, sillä siitä tulisi minulle ylimääräisiä kuluja ja tekemistä).
Ainoat ihmiset, joiden sairautta tai kuolemaa surisin, olisivat omat lapseni ja mieheni. Edes ystävistä en osaa sanoa samaa. Olisin pahoillani heidän omaisten puolesta ja lasten varsinkin, mutta minä itse olen melkoisen turta ihminen. Jos vaikka miehen äiti kuolisi, minua harmittaisi että sinne meni yksi lasten hoitaja ja harmittaisi miehen puolesta, mutta....
Jos vaikka ajattelen, että mies pettäisi ja löytäisi uuden, niin en pääse oikein mihinkään tunnetilaan. Ainoastaan unissani suren häntä, näen siis unia että mieheni lähtee.
Onkohan täällä ketään kaltaistani, vai saanko haukut?
Kommentit (7)
Teillä ei ole kovin syvä tunne-elämä. Mitäpä tuosta syyttelemään, eihän se oma vika ole. Uskon, että siinä on paljon taustalla aivokemiaakin, kaikki ei lapsuuden kokemuksista riipu. Syvä tunne.elämä antaa niin hyvässä kuin pahassa. Tuntee enemmän rakkaudessa ja surussa. Oletteko olleet koskaan intohimoisesti rakastuneita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 10:44"]
Teillä ei ole kovin syvä tunne-elämä. Mitäpä tuosta syyttelemään, eihän se oma vika ole. Uskon, että siinä on paljon taustalla aivokemiaakin, kaikki ei lapsuuden kokemuksista riipu. Syvä tunne.elämä antaa niin hyvässä kuin pahassa. Tuntee enemmän rakkaudessa ja surussa. Oletteko olleet koskaan intohimoisesti rakastuneita?
[/quote]
Hassua kyllä, minulla toisaalta on hyvinkin voimakas tunne-elämä. Ne tunteet vaan herää jotenkin vähän eri asioista kuin muilla. Esim. kun kuulen jostain koulusurmasta tai tsunamista tai edes kohtuuläheisen kuolemasta, en tunne niin kauheasti mitään, lähinnä älyllisesti totean että onpa ikävä tapaus ja sääli omaisia.
Mutta toisaalta voin liikuttua hyvin voimakkaasti, kyyneliin asti, vaikka odottamattomasta ystävällisyydestä, kauniista auringonlaskusta, ja elokuvat katson mieluiten kotona enkä teatterissa koska olen niin pahamaineinen vollottaja loppukohtauksissa että mieluummin itken meikittömänä ja pieruverkkareissa itsekseni kuin kaikkien nähden ;-)
Olen ollut aina myös hyvin kiihkeä ja intohimoinen rakkaudessa. Rakastumiseni ovat olleet kaikennieleviä, niin että nuorempana jopa huolestuttavasti "menetin järkeni" rakastuneena, esim. kerran jouduin talousvaikeuksiin kun tuhlasin yli varojeni pysyäkseni matkustelemaan ja juhlimaan minua huomattavasti varakkaamman seurustelukumppanin seurana. Noissa asioissa ikä ja kokemus on onneksi tuonut harkintaa.
t. nro 2
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 10:44"]
Teillä ei ole kovin syvä tunne-elämä. Mitäpä tuosta syyttelemään, eihän se oma vika ole. Uskon, että siinä on paljon taustalla aivokemiaakin, kaikki ei lapsuuden kokemuksista riipu. Syvä tunne.elämä antaa niin hyvässä kuin pahassa. Tuntee enemmän rakkaudessa ja surussa. Oletteko olleet koskaan intohimoisesti rakastuneita?
[/quote]
Olen ollut, kerran. Siinä tuli niin pahasti takkiin että en varmaan edes käsitellyt asiaa koskaan. Olin vain ja odotin, että aika kuluu ja kipu lakkaa.
ap
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 10:56"]
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 10:44"]
Teillä ei ole kovin syvä tunne-elämä. Mitäpä tuosta syyttelemään, eihän se oma vika ole. Uskon, että siinä on paljon taustalla aivokemiaakin, kaikki ei lapsuuden kokemuksista riipu. Syvä tunne.elämä antaa niin hyvässä kuin pahassa. Tuntee enemmän rakkaudessa ja surussa. Oletteko olleet koskaan intohimoisesti rakastuneita?
[/quote]
Hassua kyllä, minulla toisaalta on hyvinkin voimakas tunne-elämä. Ne tunteet vaan herää jotenkin vähän eri asioista kuin muilla. Esim. kun kuulen jostain koulusurmasta tai tsunamista tai edes kohtuuläheisen kuolemasta, en tunne niin kauheasti mitään, lähinnä älyllisesti totean että onpa ikävä tapaus ja sääli omaisia.
Mutta toisaalta voin liikuttua hyvin voimakkaasti, kyyneliin asti, vaikka odottamattomasta ystävällisyydestä, kauniista auringonlaskusta, ja elokuvat katson mieluiten kotona enkä teatterissa koska olen niin pahamaineinen vollottaja loppukohtauksissa että mieluummin itken meikittömänä ja pieruverkkareissa itsekseni kuin kaikkien nähden ;-)
Olen ollut aina myös hyvin kiihkeä ja intohimoinen rakkaudessa. Rakastumiseni ovat olleet kaikennieleviä, niin että nuorempana jopa huolestuttavasti "menetin järkeni" rakastuneena, esim. kerran jouduin talousvaikeuksiin kun tuhlasin yli varojeni pysyäkseni matkustelemaan ja juhlimaan minua huomattavasti varakkaamman seurustelukumppanin seurana. Noissa asioissa ikä ja kokemus on onneksi tuonut harkintaa.
t. nro 2
[/quote]
Minä olen samanlainen liikuttuja! Kaunis laulu, kaunis runo, koskettava kirja, omien lasten sanat ja teot, ja kyllä myös ne hetket kun toinen ihminen kertoo jotakin koskettavaa (vaikka viimeksi esikoisensa kuolemasta), koskettaa myös minua. Mutta ne on sellaisia pieniä, ohimeneviä hetkiä.
Yritän aina, etten olisi tunnekylmän oloinen ulospäin, vaikka en edes tiedä olenko. Mutta vaikka miehen perhe on minulle tietysti tuttu, en ole näyttänyt juuri tunteita heille. Enkä koe, että he olisivat minulle edes kovin tärkeitä, muuten kuin miehen kautta ja sitten tosiaan hyötymismielessä (lapsenvahteja). Tätä jälkimmäistä vähän häpeän itsessäni, mutta en voi sille mitään.
Mutta esim. Aasian tsunami silloin aikanaan herätti minussa halun lähteä paikanpäälle auttamaan ja jälleenrakentamaan. Olen aina halunnut tehdä työtä, jolla on tuon kaltainen merkitys, mutta en vieläkään ole tehnyt.
ap
Minulla on hyvin intohimoinen suhde mieheeni ja lapseni ovat koko elämäni. Muihin ihmisiin ei ole tunnetiloja ollenkaan. En myöskään osaa olla surullinen tsunamin uhrien takia taikka minkään muunkaan asian. Toisaalta itsesuojeluviettini on todella korkea joten liittyy varmaan jotenkin siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen samanlainen! Myös tuo mustasukkaisuus-pettämis -juttu tuntuu noin, että ei se mua kauheesti hetkauta. Enkä surisi näitä kuolevia, en tiedä miltä tuntuisi jos oma äiti kuolisi. Isä kun kuoli, niin en osannut itkeä. Oli vanha ja pääsi rauhaan.
Toisaalta en tiedä olenko edes perheeseeni kiintynyt, jos näistä joku kuolisi, niin.. hm, en osaa sanoa. Miehen kuolessa varmaan jatkaisin ihan tuosta vaan yksinhuoltajana. Itkisinkö? En kai.
Sen sijaan juuri tsunami- yms itkettää. Itkin töissä kun kuuntelin tsunamijuttuja radiosta ja mielikuvituksissa alkoi elää ajatuksia, miten orvot lapset etsii vanhempia. Itken myös kirkoissa, joulujuhlissa (en voi mennä, itken solkenaan, en tosiaan siis käy niissä ollenkaan). Itken kirjoista, lauluista, runoista, kauniista maisemista, yksinäisestä metsässä kävelystä, lintujen laulusta. Eläinjutut itkettää ihan täysin, en katso mitään eläin-leffoja, enkä lue iltalehtien eläinjuttuja. Ja nämä asiat jää viikoiksi mua rassaamaan, en voi nukkua ja tunnen todella paniikinomaista hätää.
En minäkään ole muihin kiintynyt. Kun isäni kuoli kun olin 39, en oikeastaan sitäkään osannut surra, koska eihän kaukana asuva isä (ja äiti) ole arjessani muutenkaan olleet läsnä pariin vuosikymmeneen. Jotenkin olen niin "yksinkertainen" etten osaa surra kuin niitä, joiden puuttuminen vaikuttaisi merkittävästi jokapäiväiseen arkeen, eli miestä ja lapsia.
Olen myös tuossa pettämisasiassa kai tavallaan kylmäverinen, koska minua on kerran petetty, mutta en pitänyt sitä kovinkaan kummoisena asiana. Kun kuulin asiasta, ensimmäinen ajatus oli, että ennen sukupuolitautitestejä et kyllä minun petiini tuon jälkeen pääse. Mies odotti jotain itku- tai raivokohtausta, mutta minä totesin aika kylmästi vaan, että kusipäinen teko, ja kysyin haluaako mies jatkaa vielä kanssani. Kun sanoi että halusi, ja katui kännipettämistään, jatkettiin, eikä siitä sen enempää.