Onko se masennukseen liittyvää, ettei jaksa nähdä enää perhettä ja ystäviä, kun niiden seura ahdistaa?

up mitä mieltä.

En tiedä olenko masentunut, vai vaan kasvanut inhoamaan ihmisiä.

On varmaan. Mulla myös tota

Mulla ainaki oli.

Ja aina kun tapaan heitä, jään jälkeinpäin pohtimaan ja märehtimään kaikkea mitä he sanoivat ja tulkitsen kaiken vihamieliseksi ja negatiiviseksi.

On. Masentuneena ei tosiaan jaksa edes kivoja ihmisiä.

Kyllä mullakin on tuota. Lähinnä liittyy siihen ettei tee mieli valehdella että hyvin pyyhkii. Oma empatiakykykin on melko heikko, eikä toisten työstressit tai ruuhkavuosipaineet jaksa kiinnostaa kun on itse ihan särkymispisteessä. En halua kuitenkaan kellekään avautua, kun ei tässä tilanteessa auta kuin kemikaalit ja ammattiapu. Parempi siis eristäytyä ja toivoa että vointi kohenee joskus.

Sit ärsyttää ihan hulluna se kun joku äiti vaikka soittaa hirveällä syyllistämismeiningillä kun en soittele ja käy kylässä. En oikeasti vaan jaksa, kun ei mulla ole mitään hyvää kerrottavaa. Tiedän, että se haluaa kuulla menestymistä ja hyvää kerrottavaa. Ei mulla ole mitään sellaista sanottavaa. Siksi on parempi, ettei soitella.

Ainakin itselläni oli tuota hyvin voimakkaasti. En halunnut myöskään nähdä rakasta ihmistä, koska hänellä oli ärsyttävä koira ja hänen asuinalueelleen olisi pitänyt mennä lyhyt matka bussilla. Näin jälkeenpäin ajateltuna ratkaistavissa olevia ongelmia, mutta siinä tilanteessa ne tuntuivat ylitsepääsemättömiltä asioilta. 

Menikö teillä itsestään ohi vai pitikö ihan jonnekin ammattilaiselle mennä? 

Puolituttujen kanssa vielä juttu ihan luistaa eikä ahdista, mutta läheisemmät ihmiset ahdistaa ihan hitosti.

Kannattaa erotella tarkasti ahdistavat ihmiset masennuksesta. Toki masentuneena ei halua tavata melkein ketään ja toisaalta tiettyjen ihmisten seura masentaa. Mutta tosiaan masentuneena on saattanut jo pidempään miettiä sitä että kaikki, myös läheiset ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Menikö teillä itsestään ohi vai pitikö ihan jonnekin ammattilaiselle mennä? 

Puolituttujen kanssa vielä juttu ihan luistaa eikä ahdista, mutta läheisemmät ihmiset ahdistaa ihan hitosti.

Mitä aiemmin otat yhteyttä työterveyteen tai omaan tk:hon, sen nopeammin pääset takaisin kelkkaan. Ei kannata pitkittää ja odotella, kokemusta on.

Luulin tuota persoonallisuuden piirteeksi.

Noh, aina oppii uutta. Pitäisiköhän tilata aika nuppitohtorille.

Mun mielestä on normaalia. Itse olen onnellinen ja tyytyväinen parisuhteessa, mutta en tosiaankaan jaksa tapailla muita ihmisiä vapaa-ajalla. Jotenkin ei vain jaksa kiinnostaa ihmisten jutut. Pääosin ihmiset ovat tosi tylsiä ja varsinkin äitien jutut pyörii omien lasten erinomaisuudessa, mummot hehkuttavat lapsenlapsia vielä potenssiin kaksi. Olisi kauhistus jos kävelylenkille ei voisi mennä yksin tai miehen kanssa vaan pitäisi väkinäisesti jutustella jonkun kanssa jotakin yhdentekevää.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on normaalia. Itse olen onnellinen ja tyytyväinen parisuhteessa, mutta en tosiaankaan jaksa tapailla muita ihmisiä vapaa-ajalla. Jotenkin ei vain jaksa kiinnostaa ihmisten jutut. Pääosin ihmiset ovat tosi tylsiä ja varsinkin äitien jutut pyörii omien lasten erinomaisuudessa, mummot hehkuttavat lapsenlapsia vielä potenssiin kaksi. Olisi kauhistus jos kävelylenkille ei voisi mennä yksin tai miehen kanssa vaan pitäisi väkinäisesti jutustella jonkun kanssa jotakin yhdentekevää.

Jätin myös rakastamani miehen koska en jaksanut enää sitäkään. ap

Koiraani jaksan vielä, mutta voi olla vain ajan kysymys milloin en jaksa enää sitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Sit ärsyttää ihan hulluna se kun joku äiti vaikka soittaa hirveällä syyllistämismeiningillä kun en soittele ja käy kylässä. En oikeasti vaan jaksa, kun ei mulla ole mitään hyvää kerrottavaa. Tiedän, että se haluaa kuulla menestymistä ja hyvää kerrottavaa. Ei mulla ole mitään sellaista sanottavaa. Siksi on parempi, ettei soitella.

Se on myös surullista. Omakohtainen kokemus. Yhteinen sävel löytyy sitten niin myöhään kun aikaa ei ole enää paljon, kun ei enää ole niitä odotuksia kumpaankaan suuntaan vaan vain tämä hetki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sit ärsyttää ihan hulluna se kun joku äiti vaikka soittaa hirveällä syyllistämismeiningillä kun en soittele ja käy kylässä. En oikeasti vaan jaksa, kun ei mulla ole mitään hyvää kerrottavaa. Tiedän, että se haluaa kuulla menestymistä ja hyvää kerrottavaa. Ei mulla ole mitään sellaista sanottavaa. Siksi on parempi, ettei soitella.

Se on myös surullista. Omakohtainen kokemus. Yhteinen sävel löytyy sitten niin myöhään kun aikaa ei ole enää paljon, kun ei enää ole niitä odotuksia kumpaankaan suuntaan vaan vain tämä hetki

Jotkut ihmiset myös on koko ikänsä pinnallisia ja vaativia toisen arvostelijoita. Äitini on ja hänen äitinsäkin oli sellainen koko elämänsä. Isäni äiti eli mummoni taas on aina ollut aivan ihana, sellanen joka hyväksyy ihmiset sellaisena kuin ne on eikä ole vaatimassa mitään. Jotkut ihmiset vaan on ikäviä.