Kohta siirryn jo vanhuuteen eikä tullut yhtäkään onnellista hetkeä elämässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut yhden joulun, missä olisi joulukuusi ja ympärilläni onnellisia ihmisiä eikä lainkaan alkoholia.

Olisin halunnut kuulla, kun joku sanoo minä rakastan sinua. 

Mutta ehkä se oli liikaa. Ehkä olin itse huono, kun halusin itselleni jotain.

Annoin joululahjoja. Olin tekemässä jouluruokaa muille. 

Sanoin aina, kun välitin.

Rutistin silloin, kun toinen sitä tarvitsi.

Pyyhin kyyneleet ja toimitin pyyhkeen virkaa, kun sitä tarvittiin.

Kuuntelin, kun joku halusi puhua.

Keräsin lattialta särkyneitä ihmisiä ja liimasin palasia yhteen. 

Kun näin, mitä toinen tarvitsi, tein sen hänen taustallaan eikä hän tiennyt. 

Käänsin posken, kun isku kävi ja sitten toisen. En itkenyt, en valittanut. 

Lainasin lukemattomat kerrat, kun tiesin etten saisi sitä takaisin. 

Välitin aina muista, tuntemattomista ja tuntemistani.

Annoin kaiken enkä kadu mitään. Jos olisin edes yhden kädenpuristuksen saanut ennen kuin lähden...  

Minä olen sinä :( Tosin ikää vasta 33. Tuntuu että nyt on askel raskaampi, mutta vielä jaksan puristaa itsestäni jotain muille. Ne kuuluisat viimeiset mehut, luulisin.

Minä tulisin puristamaan kättäsi jo ihan siksi että kirjoitit tämän viestin. Tuli hetkeksi hieman vähemmän ypöyksinäinen olo.

Mikä tekisi sinut onnelliseksi? Virtualirutistus täältä, korona-aikana parempikin <3

Tervetuloa meidän vanhojen joukkoon.

Meillä oli lapsuudenkodissa V. A. Koskenniemen aorismikokoelma, jonka ajatus on ollut eläämänohjeeni lapsesta lähtien:

Ei kulje se tyhjänä maailman rantaa, joka ilonsa omassa repussa kantaa.