Neuvoton äiti

Ei kenelläkään neuvoja?

Minulla on samanlainen lapsi, nyt tosin jo 13. Kaikki mainitsemasi asiat ovat olleet hankalia Ja ääntä on kuulunut. Tyttö on aina ollut verbaalisesti lahjakas ja pahinta mitä olen voinut tehdä, on alkaa selittämään tai keskustelemaan hänen kanssaan miksi jotkut asiat vain täytyy hoitaa. Kun asia on kerran sanottu, niin sitten vain tehdään ja esim.kasvot pestään. Huutoahan monesti kuuluu ( ei nyt enää, vaikka sangen dramaattinen välillä onkin:D ), mutta se ei vaikuta asian tekemiseen. Tärkeintä on, että itse olet suunnitellut mitä tehdään esim. iltatoimet ja pidät suunnitelmasta kiinni. "Etäännytät" itsesi tilanteessa ja toimit. Et hermostu, maanittele tai anna vaihtoehtoja ja varsinkaan ala neuvotella. Homman hoidon jälkeen hallit, pusut ja kehut tyyliin : hienosti meni, eihän se niin kamalaa ollut. Sitten siirryt seuraavaa. Jos raivoaa lattialla, niin anna raivota. Voi vaikka sanoa, että kyllä sinulla on nyt kauheaa...pilke silmäkulmassa, mutta et lähde juttuun tunteinesi mukaan. Lapsellesi tulee turvallinen olo, kun huomaa, että vanhempi on rauhallinen ja kaikki on järjestyksessä, vaikka lapsen sisällä kuohuu. Pikkuhiljaa ( tai hitaammin:D) jotkut perushommat alkaa menemään ilman kummempia huutoja. Voin lohduttaa sinua, että näin tapahtuu, jos vain olet järjestelmällinen ja pidät liiat tunteilut kurissa. Älä tunne syyllisyyttä, vaikka lapsi huutaa. Tietyt asiat pitää hoitaa, vaikka ne ikäviä olisivatkin. Tunteet mukaan sitten, kun on hommat hoidettu. Muista kertoa usein, että lapsi on rakas. Muista myös halit ja suukot.

Kuinka paljon reagoit lapsen huutoon näissä tilanteissa? Hyssytteletkö, lohdutatko, jätätkö asiat tekemättä huudon vuoksi? Minun ainoa neuvoni on, että älä reagoi huutoon mitenkään vaan hoida ko. homma loppuun rauhallisesti. Vaikka sisällä kiehuisi, ajattele jotain aivan muuta ja hoida homma. Lapsella ei ole mikään hätä, hän on vain oppinut kyseisissä tilanteissa huutamalla saavuttamaan jotain (huomiota?hellyyttä?mitä?). Jos jaksat tätä jonkun aikaa, raivarit vähenevät huomattavasti. Ei kukaan lapsi jaksa loputtomiin raivota, jos ei siitä seuraa mitään reaktiota.

Voimia ja tsemppiä!

Minä ehdottaisin myös , että jätät nuo raivohuudot ihan huomioitta ja annat lapselle positiivista palautetta ja kontakstia enemmän silloin , kun hän ei raivoa. Teillä on varmaan vähän sellainen kierre, että lapsi on tottunut saamaan huomioita negatiivisesta käytöksestä. 

Miksi korjaat lapsen asentoa rattaissa ? Tuon ikäinen osaa korjata asentonsa joitse. Kai teette ulkona muutakin kuin sellaista , että hän istuu rattaissa ? Olette siis puistossa ja lapsi saa liikkua ?

Onko pakko mennä kauppaan lapsen kanssa ? Jos armahtaisit itseäsi ja hoitaisit kauppareissun kun lapsen isä on kotona lapsen kanssa.

Kyllä näistä tempperamenttisita lapsista ihan ihmisiä tulee, mutta johdonmukaisuutta se vaatii.

Rutiinit meillä on ollut selvät syntymästä asti. Positiivistä palautetta saa, pusuja, haleja, taputuksia, kehuja. Hellyyttää saa muutenkin paljon, aina kun tahtoo. Mietin että ehkä hän on tottunut että huudolla saa äidin huomion heti ja periksi. Olen alusta asti häntä hyssytellyt, kantanut että olisi hyvä olla ja rauhoittuisi. Varmaan olen lellinyt hänet pilalle.. En usko että oppinut saamaan huomita vain negatiivisella tavalla. Huomion keskipiste kun on koko ajan. Nyt uuden ollessa tulossa jotain olisi keksittävä, ei riitä kädet jos tämä huutaa kaikesta ja raivoaa. Ettei tule tunnetta että jää pikkusisaren varjoon. Minulla on kamala pelko mitä naapurit ajattelevat jos lapsi huutaa, nykyisin tehdään lasu iloituksia niin heppoisin perustein ja silkkaa ilkeyttään.

Hyssyttelen, lohdutan, joskus jätän asian tekemättä..laulan, hyräilen, hassuttelen, yritän kääntää huomion toisaalle, hymyilen, kerron mitä teen jne. Joskus joku toimii, yleensä ei. Pukemis tilanteessa kerron että puettava on kun ulos mennään ja puen raivohuudosta huolimatta, samoin riisuminen, vaipanvaihto. Syömisen suhteen alan luovuttaa koska se kiristää hermojani. Kun toinen ei suostu syömään, sylkee ruuan ja maitoa vain joisi. Ruuassa ei saa olla paakun paakkua vaan sileää vauvan sosetta, hampaita on jo 9!

Vaunuissa on pakko nostaa takaisin istumaan kun lösähtää aivan veltoksi sinne ja pian alkaa huuto kun asento ei ole mukava. Teen sitä vähän väliä.. Teemme ulkona muutakin, käymme puistossa, kyläilemässä. Kaupan ostoskärryissä ja pulkassa istuu kuin tikka iloisena. En ymmärrä mikä vaunuissa on niin vastenmielistä. Me olemme ulkoilu ihmisiä niin tuntuu pahalta kun toista alkaa pukemaan ulos ja se huuto, kuin ei haluaisi lähteä.

Mitä tässä nyt tekisi jos todella olen tehnyt hänestä jo nyt ns lellipennun? Temperamenttia ja omaa tahtoa löytyy kuin pienestä kylästä. Ja oikea draamakuningatar osaa halutessaan olla. Mutta esim hampaiden pesusta en tingi, se tehdään, itseltäni porattiin jo pienenä hampaita ja se oli kamalaa. Edelleen pelkään hammaslääkäriin menoa.

Ei sun lapsi ole "lellipentu" vaan voimakastahtoinen ja ilmeisesti vähän aisteiltaan normaalia herkempi. Meillä on myös täällä tuollainen pieni poika kasvamassa (2,5 v.), eikä taatusti ole ollut huomion keskipiste koska on kuopus. Hänen kanssaan kaikki on ollut tosi hankalaa, varsinkin kaikki pesut, pukemiset ja siirtymät. Tällainen tää lapsi vaan on, ja vaikka iän myötä alkaa vähän ehkä helpottamaan, niin kyllä tää lapsi vie meiltä vanhemmilta aika lailla psyykkistä energiaa. Meillä pahin vaihe oli silloin, kun lapsi oli 1,5-vuotias. Hän oli aivan raivopäinen, sai hirveitä uhmakohtauksia eikä niihin tehonnut yhtään mikään. Olin usein jo ennen aamukahdeksaa tämän kanssa aivan uupunut, kun jo pelkät aamutoimet olivat yhtä huutosessiosta toiseen rämpimistä. 

Mutta toisaalta, kun jokin asia on kerran opittu, niin sen kanssa ei ole ongelmia. Meidän lapsi on huutanut oikeastaan koko talven 2010 lähisalen lattialla milloin mistäkin. Koska kaikki ollaan tuttuja, kauppias ja asiakkaat, annoin huutaa, ja ihmiset vaan ystävällisesti kiersivät lapsukaisen, joka sitten jossan vaiheessa oli sen verran taas tässä maailmassa, että kykeni jatkamaan elämäänsä. Ja nyt esmerkiksi kaupassakäynnit ovat aivan unelmaa; lapsi tottelee, vie itse kärrynsä pois kassalla, auttaa kaikessa, ei koskaan kiukuttele eikä temppuile. Sama juttu monessa muussakin asiassa; kun ne vaan on tehty, huudoista huolimatta, ja ole itse pysynyt rauhallisena (ja juuh, aina en ole pysynyt tosiaankaan) niin pikkuhiljaa, kymmenien ja satojan toistojen kautta asiat alkavat sujua.

Toivotan sulle erinomaisen pitkää pinnaa. Sulla on vielä siihen vauvakin tulossa joten toivotan myös rutkasti onnea. ;)  Hyvät uutiset on ne, että jos esikoinen on haastava, niin toinen lapsi tuntuu yleensä paljon helpommalta. Ja vielä lisää hyviä uutisia; vaikka meidän känkkäränkän pieni ja suloinen pää on umpiluuta, hän on myös ihan objektiivisestikin arvioituna älykäs ja nopeasti kehittynyt. Musta tuntuu, että tuolla hillittömällä sinnillä, periksiantamttomuudella ja voimakkaalla tahdolla on jotain tekemistä asian kanssa. Näin voi olla teilläkin, ja ajan myötä lapsi voi hyötyäkin voimakkaasta tahdostaan.

Voisitteko varmuuden vuoksi käydä vaikka yksityisellä lääkärillä verikokeissa? Jos lapsella on jokin toistaiseksi huomaamatta jäänyt perussairaus, voi se oirehtia noin.

En halua pelotella, mutta omalla kohdallamme kävi niin, että yksi monesta lapsestamme oli aivan pienestä alkaen todella nopeasti kiihtyvä, ja kun hänellä meni hermot, kesti tosi kauan, ennenkuin hän tyyntyi. Esimerkkejä voisi olla vaikka kuinka, pistin ne persoonallisuustyypin piikkiin, kaikki lapset ovat erilaisia jne. Yöt olivat aina tosi hankalia, emme mitenkään saaneet esimerkiksi yösyöttöjä loppumaan: lapsi huusi aivan henkensä hädässä maitoa tai vettä vielä melkein kolmevuotiaana. Minä luulin olevani löperö ja häpesin, että on se kumma kun melkein kolmevuotiasta vielä juotetaan yöllä. Pian selvisi kuitenkin, että lapsella oli syöpä, neuroblastooma, joka lapsilla alkaa kehittymään ja kasvamaan jo sikiöaikana. Syöpä aiheutti jatkuvaa epämukavaa oloa, sekä sen, että vauvan stressihormonitasot nousivat todella hurjiksi todella nopeasti ja siksi elämä oli hankalaa. Samasta syystä jano oli tolkuton, eli lapsi todellakin huusi henkensä hädässä, eikä vain juoksuttaakseen meitä vanhempia.

Toivottavasti saatte asiaan selvyyden.