Toisen ihmisen surussa myötäeläminen

Olen nyt viimeaikoina ollut kahdesti tilanteessa, että läheiseni rakas lemmikki on jouduttu lopettamaan. Olen ollut heidän tukenaan, ja molemmilla kerroilla keskustellut heidän kanssaan monta tuntia tapahtuman jälkeen, lähinnä siis kuunnellut ja pitänyt seuraa koska toinen on halunnut.

Lopetustilanteessa ja vielä tunti pari sen jälkeen itseänikin itketti, siksi, että eläimet olivat itsellenikin tärkeitä, ja vielä enemmän siksi, että toisen ihmisen tuska laittoi itkettämään ja tuntemaan sääliä ja surua. Kuitenkin tästä eteenpäin, molemmilla kerroilla, eläinten omistajat kertasivat eläinten elinajan tapahtua ja itse lopetustilannetta uudelleen ja uudelleen, nauroivat ja itkivät ja toistivat. Jo kirjoittaessani tätä mietin, että olenko jotenkin tunnevammainen: tottakai jaksoin pysyä tukena ja kuuntelin niin kauan kun he halusivat puhua, mutta itselleni tuli siitä todella kärsimätön olo, kyllästynyt(!) ja halusin vain lähteä kotiin ja olla yksin.

En tarkoita, että oma suruni tilanteesta olisi laantunut muutamassa tunnissa, vaan etten oikein ymmärrä, miksi pitää asiasta puhua heti, tauotta ja niin kauan. Minä halusin olla hiljaa, surra ja käsitellä asian parin tunnin yhdessäolon jälkeen yksin ja nyt mietin, olenko jotenkin vajaa tai empatiakyvytön.

En ole vielä lopetuttanut omaa rakasta eläintäni, sitä päivää pelkää varmasti itse kukin eläimen omistaja, joten en tiedä, miten vastaavassa tilanteessa itse reagoisin. Uskoisin kuitenkin, että samoin, koska olen surullisena muutoinkin mieluummin yksin, kunnes siitä sitten haluan puhua, enkä silloinkaan ikinä tuntikaupalla.. Olenko huono ihminen kun edellä mainitsemani tilanteet ovat minulle vastenmielisiä enkä ymmärrä, mitä hyötyä siitä ääneen vatvomisesta on. Tietenkin jokainen käsittelee surua eritavalla, harmittaa kai itsekeskeisenä ihmisenä, että minunkin on sitten ''pakko'' olla siinä mukana, vaikka näitä ihmisiä rakastan ja heitä haluan auttaa.