Onko nykyään siis vallalla se käsitys, että raju teinikapina itse asiassa tarkoittaa sitä, että suhteessa on mennyt joku jo lapsuudessa pieleen?

Vierailija kirjoitti:

No en minä nyt tiedä, meillä on 17ja 18vuotiaat, jotka eivät kapinoi tai hölmöile. Toinen lukee kirjoituksiin ja toinen lääkiksen pääsykokeisiin. Molemmat ovat olleet kesätöissä ja säästäneet rahaa. Eivät kiroile, ryyppää tai ole sotkeutunut mihinkään hämäräveikkoihin, tyttö ja poika ovat. Ilmeisesti väärin kasvatettu. Mutta toisella oli kyllä kolmevuotiaana melkoinen uhmaikä, pojalla ei tainnut olla sitäkään.

No ei meilläkään mitään kovin rajua ole ollut, mutta kyllä sen silti on huomannut, kun nuoret alkavat löytää omia ajatuksiaan ja arvojaan, kokeilevat onko sovituista asioista pakko pitää kiinni, paljon aikaisempaa kärkkäämmin sanovat mielipiteensä... Ja on pahantuulisuutta enemmän, eristäytymistä omiin oloihin, vaate- ja meikkauskokeilut ovat välillä aika - noh, mielenkiintoisia eikä aina ihan tilanteeseen soveltuvia.

Ja paljon kaikkea sellaista pientä, missä näkee, että halutaan ottaa etäisyyttä.

Ei uskota noin. Sekä kapinointi että kapinan puute voivat olla täysin normaaleja, riippuu monestakin asiasta miten menee mutta eniten nuoren itsensä temperamentista.

Ja tosiaan löytyy niitä jotka on nuorena olleet helppoja ja joutuneet vaikeuksiin, mutta ei se kapinakaan mikään terveen vanhemmista irrottautumisen merkki aina ole.

Omassa lapsuudenkodissa olin hirviöteini, mutta lukiossa rauhoituin ja elämäni on ollut sen jälkeen tasaista. Veljeni ei kapinoinut yhtään ja oli tunnollinen koulun suhteen. Kärsii vieläkin masennuksesta ja pesettää pyykit vanhemmilla (40 v). Eli meillä oli niin että kapina johti parempaan irrottautumiseen vanhemmista, mutta ei ole aina näin.

Minä olin teininä hirveän huolissani vanhempieni jaksamisesta. Olen köyhästä perheestä, isä oli alkoholisti ja äiti masentunut ja muutenkin sairas. Yritin olla aina ihan ylikiltti, etten vahingossakaan lisäisi vanhempieni taakkaa.

Oireilen sitä edelleen hieman alle 30 vuotiaana ja koen syyllisyyttä siitä, että olin "vaikea".

Minä taas olin ”hankala” lapsi ennen murrosikää (siis vanhempieni mukaan ”kovapäinen”, joka tekee asiat miten itse tahtoo), mutta sitten murrosiässä olinkin helppo teini. Muistan siis riitoja ja itkuja ajalta ennen murrosikää, mutta murrosiän tultua rauhoituin, ehkä sulkeuduin jollain tapaa enkä todellakaan uskaltanut uhmata tai kapinoida. Muistan murrosiässä ajatelleeni, että en halua tai uskalla millään tavalla suututtaa isää. Minua on pikkulapsena tukistettu isän toimesta. Liekö se jättänyt ikuisen pelon. Toisaalta meidän kotona ei kyllä aikuisetkaan riidelleet, kukaan ei kiroillut eikä meillä huudettu. Jonkun kerran isä on huutanut, mutta hyvin harvoin. Muistan isän kiroilleen vain yhden kerran ulkomaanreissulla ja muistan kuinka hätkähdin sitä kiroilua silloin. Ikinä en siis ole vanhemmilleni huutanut, kiroillut tai raivonnut, ainakaan murrosiässä. Muistan kyllä suuttuneena heille kovastikin joskus keskilapsuudessa. Oma kiintymyssuhde vanhempiin on varmaan jollain tapaa ollut ristiriitainen.

Entäs kun eroperheessä teini on toisessa kodissa kuin hirviö ja toisessa päinvastoin yrittää miellyttää. Mistä se kertoo?

Meidän teini irrottautuu vähitellen ilman mitään draamaa. Kyllä hän rohkenee sanoa ihan suoraan, mitä haluaa tai ei halua. Niistä neuvotellaan. Kohtelen häntä kunnioittavasti.