Onko nykyään siis vallalla se käsitys, että raju teinikapina itse asiassa tarkoittaa sitä, että suhteessa on mennyt joku jo lapsuudessa pieleen?

Ei ole.

No enpä menis sanomaan... itse olin rauhallinen teini, ehkä vähän liiankin rauhallinen. Eikä tää kiintymyssuhde mikään ideaali ollut, todellakaan.

Kyllä. Tai teinikapina on reaktio vanhempien käytökseen ja kunnioituksen puutteeseen. Ei tarvitse kapinoida, jos kohdellaan oikein.

Aika moni tuntuu näin uskovan.

Sehän voi olla jopa toisinpäin, se turvallisesti kiinnittynyt uskaltaa kunnolla kapinoida ja irrottautua ja peloteltu tms epävarma teini ei uskalla vaan jää riippumaan vanhempiin.

Ei nyktään enää teinit kapinoi niin paljoa. Heitä on aina kuultu.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni tuntuu näin uskovan.

Sehän voi olla jopa toisinpäin, se turvallisesti kiinnittynyt uskaltaa kunnolla kapinoida ja irrottautua ja peloteltu tms epävarma teini ei uskalla vaan jää riippumaan vanhempiin.

Näin ennen uskottiin. Nykyään ei.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni tuntuu näin uskovan.

Sehän voi olla jopa toisinpäin, se turvallisesti kiinnittynyt uskaltaa kunnolla kapinoida ja irrottautua ja peloteltu tms epävarma teini ei uskalla vaan jää riippumaan vanhempiin.

Näin oli meillä. Pelkäsin äidin tunnekuohuja niin paljon (hyvin tunteellinen, temperamenttinen ja ailahteleva) etten yksinkertaisesti uskaltanut teininä tehdä oikein mitään. Vasta 30+ ikäisenä olen kunnolla aikuistunut ja se menikin sitten rajumman kautta.

Jonkin aikaa jo on näin uskottu. Ja samalla teinit on olleet yhä kunnollisempia kautta linjan. Tietenkin on murrosiän tunnevaihtelut ja irtautuminen. Muttei se enää ole ylilyöntejä ja kapinaa kuin harvoissa tapauksissa.

Murrosiän tunnemyllärrykseen ei enää vastata kobistelulla ja nurkkaan ajamisella. On siis helppo teininkin elää niiden tunteidensa kanssa.

Kun itselläni ei todellakaan ollut läheiset välit vanhempiin lapsuudessa, ja teini-ikä meni kilttinä ja kuuliaisena vanhempia pokkuroiden. Edelleenkään en koe heistä täysin itsenäistyneeni. Oman lapsen kanssa on aina voitu jutella avoimesti ja koen että on oltu läheisiä. No, nyt 13-vuotiaana hän tuntuu vihaavan tai vähintään halveksivan ja lähes kaikki kanssakäyminen on mahdotonta.ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni tuntuu näin uskovan.

Sehän voi olla jopa toisinpäin, se turvallisesti kiinnittynyt uskaltaa kunnolla kapinoida ja irrottautua ja peloteltu tms epävarma teini ei uskalla vaan jää riippumaan vanhempiin.

Näin ennen uskottiin. Nykyään ei.

Jonkinasteinen kapinointi on välttämätöntä kasvussa kohti aikuisuutta. Persoonasta riippuen se voi sitten olla lievempää tai rajumpaa, mutta ilman kapinavaihetta ihminen yksinkertaisesti jää henkisesti teinin tasolle eikä itsenäisty ja aikuistu.

Vierailija kirjoitti:

Kun itselläni ei todellakaan ollut läheiset välit vanhempiin lapsuudessa, ja teini-ikä meni kilttinä ja kuuliaisena vanhempia pokkuroiden. Edelleenkään en koe heistä täysin itsenäistyneeni. Oman lapsen kanssa on aina voitu jutella avoimesti ja koen että on oltu läheisiä. No, nyt 13-vuotiaana hän tuntuu vihaavan tai vähintään halveksivan ja lähes kaikki kanssakäyminen on mahdotonta.ap

Tuo ei ole teinikapinaa, vaan normaalia teini-iän kuohua. Sinun käytöksesi ratkaisee kehittyykö kapinaa.

"Teinikapina" on 1950-luvulla keksitty ilmiö, jonka tarkoituksena on myydä musiikkia, vaatteita ja muuta tavaraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni tuntuu näin uskovan.

Sehän voi olla jopa toisinpäin, se turvallisesti kiinnittynyt uskaltaa kunnolla kapinoida ja irrottautua ja peloteltu tms epävarma teini ei uskalla vaan jää riippumaan vanhempiin.

Näin ennen uskottiin. Nykyään ei.

Jonkinasteinen kapinointi on välttämätöntä kasvussa kohti aikuisuutta. Persoonasta riippuen se voi sitten olla lievempää tai rajumpaa, mutta ilman kapinavaihetta ihminen yksinkertaisesti jää henkisesti teinin tasolle eikä itsenäisty ja aikuistu.

Irrottautuminen on välttämätöntä. Muttei se mitään rajuja kapinoita vaadi. Ne ovat reaktioita ympäristöön.

Aivan kuten ei enää uskota uhmaikään. Sitä tahtoa voi harjoittaa ilman sotaakin.

Pahoittelen jos tuo kapina nyt oli huono sanavalinta. Tarkoitin sitä miten teinit nyt usein käyttäytyvät; uhmaa, tottelemattomuutta, vanhempien vastustusta ym.ap

Vierailija kirjoitti:

Pahoittelen jos tuo kapina nyt oli huono sanavalinta. Tarkoitin sitä miten teinit nyt usein käyttäytyvät; uhmaa, tottelemattomuutta, vanhempien vastustusta ym.ap

Olisin kyllä huolissani jos mitään ei olisi. Siis että jatkaa kuin ei mitään ongelmaa, ei minkäänlaista halua muuttaa kotoa tms. 

Pikkusiskoni oli ns kiltti teini ja edelleen keski-iässä ihan liian kiinni äidissään. Ja tämä hänessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni tuntuu näin uskovan.

Sehän voi olla jopa toisinpäin, se turvallisesti kiinnittynyt uskaltaa kunnolla kapinoida ja irrottautua ja peloteltu tms epävarma teini ei uskalla vaan jää riippumaan vanhempiin.

Näin ennen uskottiin. Nykyään ei.

Minulla oli hyvin autoritaarinen kasvatus eikä meidän perheessä todellakaan kapinoitu vanhempia vastaan. Minulla tuo kapinointivaihe tuli nyt viisikymppisenä.

Omilla lapsilla teinivuodet meni rauhallisesti vaikka toimin lasten kanssa ihan toisin mitä omat vanhempani teki. Lapset ei kuitenkaan ole eläneet kuin pellossa.

Itse havaitsen "teinikapinaa" vasta nyt melkein kolmekymppisenä. Teininä en uskaltanut kapinoida vanhempia vastaan ja nyt alkaa purkautumaan vahvana auktoriteetti vastaisuutena, kun vanhemmat joille olisi ollut turvallisempaa avautua, eivät ole enään kuvioissa. Ei optimaalinen tilanne.

Ihmiselle ei kehity omaa tahtoa, jos ei kykene vastustamaan vanhempien tahtoa.

No en minä nyt tiedä, meillä on 17ja 18vuotiaat, jotka eivät kapinoi tai hölmöile. Toinen lukee kirjoituksiin ja toinen lääkiksen pääsykokeisiin. Molemmat ovat olleet kesätöissä ja säästäneet rahaa. Eivät kiroile, ryyppää tai ole sotkeutunut mihinkään hämäräveikkoihin, tyttö ja poika ovat. Ilmeisesti väärin kasvatettu. Mutta toisella oli kyllä kolmevuotiaana melkoinen uhmaikä, pojalla ei tainnut olla sitäkään.

Mun pojan teinikapinat loppui kuin seinään kun sairastuin. Vuosi meni ennen kuin sairaus oli niin kurissa, että elämä palasi normaaliin. Ja samalla palasi kapinointi. Ainakin meillä se kapinointi vaati tietyn turvallisuuden tunteen että sitä pystyi tekemään.

No kyllä väitän että teini, joka ei yhtään "kapinoi" ei ole normaali. Jollain se kapina voi olla sitten mököttämistä, jollain rajua biletystä, jollain avointa uhmaa ja rajojen kokeilua, jollain enemmän muulla tavalla ilmenevää, mutta jokaisella turvallisesti kasvatetulla nuorella on se irrottautumisen vaihe. Ja se vaatii sen, että uskaltaa nousta vanhempiaan vastaankin. Koska kukaan ei ole kaikessa samaa mieltä vanhempiensa kanssa, eikä kuulukaan olla.