Ketään, joka olisi iloinnut rakkaan ihmisen hautajaisissa?

Luulisi ainakin uskovaisten iloitsevan, kun pääsee pois maailmasta.

Miten tämä ilosi ilmeni? Kikatututtiko kirkossa, tanssituttiko hautakummulla?

Itkin katkerasti, kun isä kuoli, vaikka samalla loppuikin monivuotinen kärsimys. Itkin useita kuukausia, vaikka luopuminen olikin alkanut jo kauan aikaisemmin. Eikä se kuolema ole tuntunut koskaan hyvltä.

Hymyilin kyynelten läpi. Koin itsekkääksi toivoa, että mummi olisi ollut kauemmin luonamme. Oli siis syytä iloita, päätin. Mummi sai elää pikän elämän. Onneksi syöpä ei kiduttanut häntä kauempaa.

ap

En ollut isäni hautajaisissa iloinen, mutta helpottunut. Vuosia kestänyt helvetin alkoholistipiina loppui vihdosta viimein.

En nyt varsinaisesti ole iloinnut mutta entisen mieheni mielestä en surrut rakasta ja läheista isoäitiäni tarpeeksi. Kun olin nähnyt mamman sairaalavuoteessa sekavana ja sairaana ei voinut toivoa yhtään päivää hänelle lisää. Tämän sanoin silloin miehellenikin. Silti vieläkin on ikävä.

No ei voi sanoa, että iloitsin mutta 95-vuotiaan hautajaisissa ymmärsin, että näin se menee. Lähinnä se armoton ajankulku on surullista, ihmiset vanhenevat, kuolevat pois, sitten heitä ei enää ole joukossamme.

Jos, siis kun, hyvän ja pitkän elämän elänyt vanhus kuolee.... niin aika vaikea sitä on hirveästi surrakaan. Jonkinlaista kiitollisuutta sitä  kai kuitenkin enemmän tuntee kuin varsinaista iloa.... No, ei nuo kuolleetkaan ole niin läheisiä olleet: isotätejä, anoppi; omille vanhemmillekin jo oikeastaan toivon rauhallista kuolemaa, kumpikaan ei enää ole tässä päivässä.