Mies haluaa toisen lapsen, minä en

Adoptoikaa.

Meillä oli sama tilanne, paitsi että esikoinen oli vasta 2v. Mies sai lopulta suostuteltua mut toisen lapsen hankkimiseen, ja koko vaikean raskausajan kirosin omaa tyhmyyttäni. Harmi unohtui kuitenkin sillä sekunnilla kun sain vauvan syliin, enkä sen jälkeen ole katunut hetkeäkään.

Mutta 6v:n kanssa on jo vähän eri asia. Kaikista pikkulapsiajan hankaluuksista, uhmaiästä, yövalvomisista ja muista on juuri päästy, ja nyt koko homma pitäisi aloittaa alusta. Onkohan miehesi ajatellut asian tältä kannalta loppuun asti? 

Meillä oli sama tilanne. Onneksi pidin pääni, ja nykyään mieskin on tyytyväinen tilanteeseen (lapsi 10-v). Onneksi mies arvosti päätöstäni, erosta emme puhuneet koskaan eikä kriisiä asiasta tullut. Sen mukaan mennään joka ei halua. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus suntyä toivottuna, molempien vanhempien taholta.

Älä suostu, jos et itse halua! Meillä tuli tarkoituksella 6 vuoden ikäero lasten väliin. Halusin itse siis toisenkin lapsen, mutta vasta, kun esikoinen oli jo eskari-iässä. Silti usein on väsynyt olo ja elämä on muuttunut paljon - eli jos en todella olisi ITSE tätä toista lasta halunnut, olisi varmasti synkeät mietteet.

Ei kai teillä eroon jouduta, jos sinä et toista lasta halua?

Jos miehellä on lapsenhoidon kaipuuta niin miten olisi tukiperheeksi ryhtyminen? Olisitte tukiperheenä esimerkiksi viikonlopun kuukaudessa jollekin sopivaa perhettä kaipaavalle lapselle.

P.S. Ymmärrän hyvin tunteesi. Yhden lapsen kanssa oikeasti jää sitä omaakin aikaa ihan eri tavalla. Jos olet tyytyväinen nykytilanteeseen, älä ihmeessä suostu painostuksen alla toiseen lapseen.

Meillä myös mies haluaisi toisen lapsen, minä en.

Tosin minä en jätä toista lasta ulkonäköni pilalle menemisen pelossa tekemättä, vaan siksi, että haluan säilyttää mielenterveyteni. Esikoisen vauva-aika oli niin hirveä, siis aivan järjettömän kamala, eikä minulla edes ollut tukea saatavilla (mieskin matkatöissä) että pelkäsin ihan tosissani että menetän mielenterveyteni, napsahdan ja pahoinpitelen koliikki-itkuisen vauvan. On muuten aivan kamala tunne rättipoikkiväsyneenä, yksinään, aivot sumussa jossain mielenterveyden menettämisen rajamailla, pyöriä tunteja olohuonetta ympäri ja kantaa samalla kädet ja hartiat puutuneena vauvaa, joka kiljuu kimeästi, tauotta, eikä mikään auta etkä pääse mihinkään sitä huutoa pakoon.. siis tunteja.. ja se paniikinomainen pelko joka kasvoi aina iltaa kohden kun pelkäsin tulevaa yötä, huh... Siitä kun selvisin, ilman hulluksitulemista ja pahoinpitelyyn syyllistymistä tms. niin kiitän Luojaa ja olen luvannut itselleni että Ei Enää Koskaan, vaikka tulisi millainen vauvakuume. Traumat jäi. Vieläkin kylmää, vaikka koliikki- ja vauva-ajoista on jo vuosia!

Omaa mielenterveyttä tässä minäkin ajattelen.Kaksi kuukautta on tosi vähän ja synnytys oli tosiaan kaikista kamalinta mitä tiedän..me ei ainakaan olla puhuttu mistään erosta sen takia ettei toista lasta tule,tiedän vaan miehen haluavan sen toisen pienellä ikäerolla.Ja ennen tätä esikoista mies ei ollut koskaan hoitanut vauvoja,nyt on kun kala vedessä sen suhteen ja tulee vauvan kanssa paremmin toimeen kun minä itse.En ole vaikean synnytyksen takia osannut luoda rakastavaa suhdetta tuohon pieneen,hoidan vain ja höpötän mutta en ole siltikään vielä käsittänyt että se on minun lapsi..

Olisi tosi väärin tehdä toinen lapsi jos sitä ei halua.