Puhumisesta tulee vaan pahempi olo

Jos on padonnut asioita pitkään, niin varmasti tulee.

Kun kävin terapiassa ja joitain kanssa juttelemassa, niin olin niinä päivinä tajuttoman väsynyt ja masentunut, yleensä nukuin ja itkin loppupäivän. Kai se on verrattavissa fyysiseen suoritukseen, ensin ottaa koville ja myöhemmin palautuu.

Vasta myöhemmin huomasin että se oli ihan tarpeellista.

Ihan tutkiittua on, että osalle ihmisistä puhuminen ei auta, vaan hidastaa toipumista. Enemmistölle auttaa. Erilaisten traumatilanteiden jälkeen kuten Estonia onnettomuuden jälkeen on myös ollut tutkimuksia joista on selvinnyt että ihmiset yleensä itse tietävät auttaisiko heitä puhuminen ja terapia vai ei. Esim. Estonian jälkeen ne jotka sanoivat haluavansa terapiaa, hyötyivät terapiasta, mutta niistä jotka kokivat etteivät halua mutta osallistuivat kumminkin, osa jopa toipui hitaammin sellaiseen verrokkiryhmään nähden, jotka sano ettei halua mitään terapiaa eikä keskusteluapua, eivätkä saaneet sitä.

Mutta kannattanee tunnustella sitä mikä on sen takana että puhuminen pahentaa oloa, koska silloinkin jos se lopulta tekee hyvää, niin kyllähän vaikeista ja padotuista asioista puhuminen alkuun pahalta tuntuu. Sellaisen pelon takia ei kannata perääntyä. Mutta jos taas on, kuten itselläni, syvä kokemus siitä että omaan tapaan selvitä asioista ei vaan sanallistaminen ja puhuminen kuulu eikä se auta, niin sitten voi jättää väliinkin.