Kun mies on koko ajan ahdistunut ja vittuuntunut, vaikka

Et sinä voi tehdä asialle mitään. Miehen on ihan itse haettava apua ahdistukseensa. Ssri-lääkkeet usein toimii ookoosti, mutta jos on noin paljon agressiivisuuttakin, niiden alkuvaihe voi olla aika vaikea ja tarvita jotain rauhoittaviakin.

Nostan.

Miehillä on ihan samanlaiset kuukautiset kuin naisilla, mutta se on vaiettu salaisuus.

Meillä mies potee mietenkuukautisia viikon j atoivuu niistä toisen viikon.

Murjottaa ja tiuskii. Mulla taas ei moisia PMS oireita edes ole.

Mies pettää.

Toni Autocorrect ilmeisesti?

No, vakavasti puhuen et voi tehdä mitään, jos miehen vitutuksen taustalla on tyytymättömyys lapsiperhe-elämään. Väität, että asiat ovat hyvin. Onko näin todella mys miehen mielestä? Moni pettyy elämäänsä lasten isänä, koska se ei vastannut ollenkaan heidän odotuksiaan. Harmi juttu. Tilanne voi parantua, kun lapsi kasvaa ja sen kanssa voi tehdä asioita.

Asiantuntija Yael Varnandon mukaan osa miehistä todella käy läpi niin kutsuttuja miesten kuukautisia. Luonnollisestikaan kyse ei ole täysin samasta asiasta kuin naisilla: kohdun ja munasolun valmistelemista hedelmöittymistä varten. Kun naisen kuukautiset tunnetaan nimellä PMS, kantavat miesten kuukautiset nimeä IMS (Irritable Male Syndrome). Miesten kuukautiset eivät kuitenkaan ole sidottu tiettyyn ajankohtaan tai aikaan kuukaudesta.

IMS-oireet johtuvat testosteronitasojen laskemisesta. Hormonitasojen heilahtelut voivat johtua muun muassa stressistä tai ruokavalion muutoksista. Toiset kuitenkin uskovat miesten mielialojen vaihtelun johtuvan vain sympatiaPMS:stä. Toisin sanoen mies kanssaelää naispuolisen asuinkumppaninsa PMS-oireita.

Miesten kuukautisten aikana oireita ovat muun muassa vihaisuus, alakulo, ahdistuneisuus, masentuneisuus ja huonontunut itsetunto.

Siis ei Tonin vaan toinen ei joutuisi tuollaisiin tiloihin. Ulospäin vaikuttaa muille aivan tasapainoiselta insinööriltä.

ap

miehesi on masentunut.

Masennus on nykyisin aina syy kaikkeen...muotitauti.

Meillä minä itse käyttäydyn kuvaamallasi tavalla, ja kärsin siitä itsekin. Ahdistaa entistä enemmän, kun mietin, että lapset joutuvat katselemaan raivoavaa äitiä.

Taustalla minulla on masennus, jota on hoidettu lääkkeillä jo yli kymmenen vuotta (pari lyhyehköä terapiajaksoakin takana). Olen ollut kaiken aikaa työkykyinen lukuunottamatta pari yksittäistä 1-2 vkon sairauslomajaksoa, joista niistäkin aikaa jo lähes kymmenen vuotta. Ja ulospäin siis olen minäkin fiksu, hillitty, akateeminen uraihminen.

Oma teoriani on, että se sama aivokemian tasapainon häiriö, joka aiheuttaa masennuksen, aiheuttaa myös huonon pettymysten sietokyvyn ja negatiivisten tunteiden hallinnan.

Kun en "kilahda", olen mielestäni hyvä äiti, ja ilmaisen herkästi myös positiivia tunteita lapsille ja miehelle. Sitten on tämä "pimeä puoli" eli raivarit, joita tulee, vaikka aina päätän, ettei koskaan enää. Vaarallinen en ole, koskaan en ole ketään lyönyt tms., mutta huudan, kiroilen ja riehun kuin vähämielinen. Epäilemättä raskasta miehelleni, mutta toivon, että hän jaksaa. Ja tietysti myös, etteivät lapset tästä traumatisoidu, kun selitän ja pyydän anteeksi tilanteita jälkikäteen.

Mulla on myös tuollainen mies. Se alkaa raivota ihan mistä vaan ja raivo yltyy ihan mahdottomaksi. Koko ajan joudun olemaan varuillani puheissani ja teoissani.

Kun tulee lasku vaikka lapsen harrastuksesta, puhelimista tai sähköstä, niin jo tiedän, että raivo alkaa.

Esim lapsen harrastuslaskuraivo: "Taas tuli tästäkin lasku. Kauhean kallis. Ei ole rahaa. Lapsi oli poiskin (flunssan takia) kaksi kertaa. Mitä järkeä on maksaa, kun on ollut poiskin. Lopetetaan koko harrastus, kun on noita poissaoloja ja rahaa menee hukkaan.  Matka harrastukseenkin maksaa ja aikaa kuluu. Miksei lapsi mene sinne itse bussilla. Pitäisi olla harrastus, johon pääsee kävelemällä tai muuten itse jne jne jne."

Tuo koko litania tulee jokaisesta harrastuslaskusta. Muista laskuista sitten omanlaisensa.

Raivo on miehellä sisäsyntyistä. En voi sitä mitenkään puheillani lieventää tai poistaa. Kamalinta se on autossa, kun poiskaan ei siitä pääse ja mies huutaa hulluna (jostain pikkuasiasta).

Kyllä minäkin raivoaisin ja kiukuttelisin, jos olisin jossakin mielenhäiriössä mennyt lapsia tekemään.

Olen ajatellut, että olenko liian kiltti, kun mies raivoaa mulle. Siis mies on valinnut sellaisen vaimon, että se jaksaa kuunnella raivoamista. Ehkä joku toisenlainen saisi tuon raivoamisen loppumaan.

En tiedä, miten jaksan enää mieheni kanssa. Välillä ajattelen, että hän on hullu. On vaan pahalla päällä ja raivoaa mistä vaan. Kun on hyvällä päällä tai muiden seurassa, niin on oikein mukava.

ei-ap

Lääkkeet eivät ole kaikkeen ratkaisu, mutta kyllä ne joihinkin tapauksiin ovat ratkaisu. Olin itse tuollainen ärisin, kiukuttelin. Olin tyytymätön elämääni. Mies vitutti (ja vituttaa joskus vieläkin, normaalia kait) lapsi ärsytti. Rupesin keskittymään itseeni, kävin kampaajalla, laihdutin, rupesin miettimään elämääni. Loin itselleni omia tavoitteita, päätin etten hanki lisää lapsia, rupesin urheilemaan., ja aloitin yötyöt. Perhe elämästä tuli parempia puolia esiin, kiukku helpotti ja kaikki tuntuu itselle helpommalta. Enkä tarkoita että näin pitäisi kaikkien tehdä, jollekin sopii yksi toiselle toinen. Mutta omasta elämästä kannattaa välillä ottaa vähän katselu etäisyyttä ja miettiä miten jatketaan.

Oletteko keskustelleet asiasta yhtään? Tietääkö mies että et pidä raivokohtauksista ja pelkäät niitä, mitä mieltä hän itse on niistä? Onko hänen käyttäytymisensä omasta mielestään ok?  Onko noita raivokohtauksia syystä tai toisesta ollut aina vai ovatko ne lisääntyneet lasten syntymän jälkeen/viime aikoina tms.?

Ota siltä poskeen.

Ovat lisääntyneet lasten myötä. Ymmärrän, että omaa vapaa-aikaa ei ole samalla tavalla kuin ennen...ei ole minullakaan.

ap

14:lle

Noita tavoitteita on hyvä asettaa itselleen. Ei niitä kumminkaan voi itsekkäästi asettaa. On pakko kysyä myös muilta perheenjäseniltä, sopivatko ne tavoitteet myös heille. (Esimerkiksi sinun kohdallasi, että sopiiko yötyö myös miehellesi. Se on teillä häntä kuormittava päätös.)

15:lle Meillä ei ainakaan auta mitään, kun kerron miehelleni, että raivokohtaukset rasittavat perhettämme ja pelkäämme niitä. Ei tietoisuus tuosta auta mitään. Mies vaan syyttää raivostaa mua ja lapsia. (Lapsi vaatii liikaa kaikkea huomiota, minä vaadin liikaa kaikkea muka)  Meillä raadan minä lähinnä. Mies lepäilee.

Itse asiassa kun aloitin yötyöt olen enemmän kotona. Ennen tein iltaa ja yötä, välillä jokunen aamuvuoro. Nyt pelkkää yötä jolloin olen illalla kotona kun perhekin. Loin siis yhteistäaikaa ja vapaa- aikaa miehelle.