G: Hankalin ihminen, jonka kanssa sinun on oltava tekemisissä?

Entinen työkaveri, joka kuvitteli, että minä olen hänen kaatopaikkansa ja terapeuttinsa. Hän ei osannut kuunnella toisen huolia, vain hänen huolensa - aina samat - olivat merkittäviä. Yleensä hän ruikutti sitä, kun hänen erinomaisuuttaan ja pätevyyttään ei ymmärretä eikä oteta huomioon muutamia virkoja täytettäessä. Hän ei yleensä hakenut niitä, vaan häntä olisi pitänyt tulla anelemaan tehtävään. Kerran hän haki esimiestason tehtävää, mutta ei tullut valituksi - voi sitä ruikutusta - valitsijat kun tunsivat hänen vaikean luonteensa.

Tällä hetkellä emme ole kuin joskus satunnaisesti tekemisissä. Alkusyksystä törmäsimme sattumalta kaupungilla ja käväisimme kahvilla. Onneksi hänellä oli tärkeä meno ihan tuota pikaa. Samat puheet kuin ennenkin! Tekstiviesteihin en ole vastannut enää pariin vuoteen. Myöskään puheluihin en vastaa. Olen poistanut hänen numeronsa puhelinen miustista, joten puhelu tulee oudosta numerosta, jollaisiin puheluihin en muutenkaan vastaa. Jos jollain on asiaa, niin soittaa uudelleen tai jättää viestin vastaajaan. Jonkun mielestä olen varmasti ilkeä, mutta siinäpä sitten olen. 

Omat vanhempani. Ei vaan jaksa kirjoittaa kaikkea. 

Miehen veli joka on luultavasti maailman itarin ihminen, olen kirjoittanut hänestä täälläkin joskus, kyseessä on siis se tyyppi, joka vaatii kilometrikorvausta siitä jos kolme kertaa vuodessa kuljettaa lastamme 3 kilometrin matkan... Tokikin kaikkien muiden pitäisi hänelle taloudellisesti arvokkaita palveluja, koska kieltäytyminenhän olisi huonoa käytöstä ja muuten vaan itsekästä.

Oon kyllä ollut huomaavinani, että tyypin eläminen on kyllä hankalaa ja tuskaista jos johtava periaate on, että mikään ei saa itselle maksaa mitään, mutta kaikesta mitä itse tekee on saatava vähintään kymmenkertainen rahallinen voitto. Menee järjettömästi aikaa ja energiaa asioitten järjestelyyn ja vatvomiseen.

Juu ja kyllä säästäväinen saa olla, mutta tuo menee jo sairaalloiseks.

Äitini.

Räjähtää pienimmästäkin vastoinsanomisesta. Pitää miellyttää koko ajan ja tehdä aivan mahdottomiakin asioita. On ollut masentunut ja itsetuhoinen. Jaksan ainoastaan isäni takia. Jos isää ei olisi, en mielistelisi pätkääkään, vaan sanoisin suoraan joka asiasta. 

Haukkuu minua lihavaksi (jota olen), laiskaksi (kun en väitellyt tohtoriksi, olen vain maisteri), saamattomaksi (monta syytä) jne. jne. Kaikkeen vain 'kyllä, äiti'.. 

Tällä hetkellä minä itse.

Pitäisi aloittaa työt muutaman viikon päästä, ei kiinnosta yhtään. Soitin töihin ja varmaan paistaa jo asenteesta, että ei vaan kiinnosta. Heti yhdessä asiassa oli ongelma ja sen seurauksena olen oikea vastarannan kiiski. En tiedä, millä jaksan itseni psyykata töihin kun kuitenkin rahaa tarvitsen. Olen siis vaan väsynyt tuohon työhön, se on raskasta eikä anna minulle henkisesti mitään. Nautin uuden oppimisesta, aikaansaavuudesta, luovuudesta, myönteisyydestä. Työni on noiden kaikkien vastakohta.

Mä olen aivan hiljattain vapautunut olemasta jatkuvasti tekemisissä yhden työ"kaverini" kanssa, hänet siirrettiin onneksi toiseen organisaatioon ja minä siis vältyin irtisanoutumasta. En olisi oikeasti enää kestänyt sitä.

Hän oli passiivis-aggressiivisuuden perikuva. Ei koskaan kertonut mitä mieltä on oikeasti, paitsi sitten kun on liian myöhäistä enää tehdä asialle mitään ja tilanne oli siis kääntynyt siihen että hänen mielipiteensä yli oli mukamas kävelty ja päästiin olemaan naama vinossa. Ei suostunut tekemään päätöksiä kovallakaan painostuksella muttei myöskään antanut suosiolla kenenkään muun tehdä päätöksiä (meillä kummallakin periaatteessa kyllä päätöksentekoasema, vain vähän eri asioista ja siksi oli pakko tehdä jatkuvasti yhdessä), joten lähes väistämättä aikataulut venyivät, asiat aina paloivat pohjaan ja sitten voitiin taas olla nyrpeitä siitä. Jos oli aivan pakotettu antamaan virallisen kantansa johonkin, kieltäytyi antamasta sitä kirjallisesti tai muiden ihmisten läsnäollessa, koska halusi joka tilanteessa pidättää oikeuden väittää ettei ollut mitään linjannut, tai väittää linjanneensa ihan toiseen suuntaan, tai teeskennellä ettei ikinä ole mokomasta asiasta kuullutkaan. Aivan jatkuvasti toisteli ettei suinkaan puutu muiden asioihin lainkaan vaan vain varmistaa että kaikki menee hyvin hänen toimialueeseensa kuuluvasta näkökulmasta, mikä siis tarkoitti muiden ihmisten nokkimista joka ikinen sekunti tarjoamatta kuitenkaan mitään konkreettista ohjetta tai näkemystä. Hyvin tyypillinen keskustelu meni näin:

joku muu: "Ajattelin että tehdään A, onko se sinulle okei?"

hän: "Onko se sinun mielestäsi järkevää?"

joku: "Kyllä, mietin että X Y ja Z ja siksi minä ehdotan että A, mitä mieltä sinä olet?"

hän: "Mietin vaan että onko se oikea ratkaisu."

joku: "Ai miksi ei olisi? Olisiko parempi että B tai C?"

hän: "Ei kun minä vain tarkoitan että oletkos sinä nyt miettinyt tätä?"

joku: "Olen, päädyin ratkaisuun A siksi että X, Y ja Z."

hän: "Et sinä voi sellaista päättää."

joku: "Siksi tulinkin kysymään sinun mielipidettäsi. Onko A sinulle ok tai ehdotatko jotain muuta?"

hän: "Et sinä voi tätä minulle lykätä, sinunhan se on."

joku: "Mutta kun en voi sitä päättää ja minun pitää saada sinun kantasi..?"

hän: "Älä viitsi olla tuollainen. Sinunhan se pitää sanoa, päätökset tehdään sitten sinun suosituksesi perusteella."

joku: "Minun suositukseni on A"

hän: "En minä rupea tällaiseen."

Jne.

"Äitipuoleni". Perinteinen marttyyritapaus. Melkein kaikki lauseet alkavat itsensä vähättelyllä. " Kun minua ei koskaan kuunnella" , "eihän minun mielipiteellä ole väliä" , "kun en minä osaa", mutta jos hänen mielipiteensä ei saakaan yleistä hyväksyntää, alkaa mököttäminen ja kiukuttelu... Joskus, pahimpina päivinä, hän saattaa illalla tokaista että kun hän on niin tarpeeton että turhaan hän yrittää edes. Sitten jos hänelle sanoo että ei hän ole tarpeeton, hän alkaa riitelemään asiasta. Jos kuitenkin on vain hiljaa, on sekin huono.

Välillä tuntuu että tiettyjen ihmisten hengittäminenkin on henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan.

Kaupan päällisiksi hän on jouluihminen, ja se stressaaminen alkaa yleensä jo elokuussa. En käy isäni luona joulukuussa enää ollenkaan jos "äitipuoli" on kotona. Yksikin kerta hän suuttui minulle siitä että sain migreenikohtauksen johtuen hyasinteista...

Hyvinä päivinä hän on ihan mukava, mutta niitä harvoin. Perus päivänä saa varoa kaikkea mitä tekee ja sanoo. Olisin muuten hiljaa hänen seurassaan, mutta kun sekin on väärin häntä kohtaan. Huoh..

[quote author="Vierailija" time="03.12.2013 klo 12:55"]

 Hyvin tyypillinen keskustelu meni näin:

joku muu: "Ajattelin että tehdään A, onko se sinulle okei?"

hän: "Onko se sinun mielestäsi järkevää?"

joku: "Kyllä, mietin että X Y ja Z ja siksi minä ehdotan että A, mitä mieltä sinä olet?"

hän: "Mietin vaan että onko se oikea ratkaisu."

joku: "Ai miksi ei olisi? Olisiko parempi että B tai C?"

hän: "Ei kun minä vain tarkoitan että oletkos sinä nyt miettinyt tätä?"

joku: "Olen, päädyin ratkaisuun A siksi että X, Y ja Z."

hän: "Et sinä voi sellaista päättää."

joku: "Siksi tulinkin kysymään sinun mielipidettäsi. Onko A sinulle ok tai ehdotatko jotain muuta?"

hän: "Et sinä voi tätä minulle lykätä, sinunhan se on."

joku: "Mutta kun en voi sitä päättää ja minun pitää saada sinun kantasi..?"

hän: "Älä viitsi olla tuollainen. Sinunhan se pitää sanoa, päätökset tehdään sitten sinun suosituksesi perusteella."

joku: "Minun suositukseni on A"

hän: "En minä rupea tällaiseen."

Jne.

[/quote]

Taustalta puuttuu vain Trololoo soimasta.

[quote author="Vierailija" time="03.12.2013 klo 12:08"]

Kuka se on, miksi se on hankala ja miksi sinun on pakko olla tekemisissä sen ihmisen kanssa?

[/quote]

Esimies.

[quote author="Vierailija" time="03.12.2013 klo 12:08"]

Kuka se on, miksi se on hankala ja miksi sinun on pakko olla tekemisissä sen ihmisen kanssa?

[/quote]

Äitini. On kovin negatiivinen ja riidanhakuinen. Ei yhtään sellainen ihminen jonka kanssa olisin tekemisissä ilman sukulaisuussuhdetta. Jokatapauksessa rakas äiti ja minulle tärkeä, vaikka erilaisia olemmekin. 

Vaihtelee kyllä huomattavasti eri aikoina. Joskus hankalimmatkin ihmiset ovat hyvällä tuulella, ja joskus taas itse kiinnittää vähemmän huomiota toisten huonoihin puoliin. Tällä hetkellä voittaja on kyllä ylivoimaisesti siskoni. Hän ei osaa keskustella normaalisti. Hänellä on nimittäin aina joku pakonomainen tarve arvostella toista. En ole varmaan keskustellut hänen kanssaan 5 vuoteen yhtään keskustelua, missä hän ei olisi pyrkinyt nostamaan esille omaa paremmuuttaan.

Esimerkkikeskustelumme voisi olla tämmöinen:

Minä: Ajattelin tänään käydä kirjastossa, joten en kerkeä kahville.

Sisko: Minä en ikinä lainaa kirjastosta kirjoja. Ostan aina ne mitä haluan lukea.

Minä: Minä puolestani luen joka viikko pari kirjaa, joten olisi aikamoinen rahanmeno ostaa viikottain kirjoja.

Sisko: Minä en käytäkkään aikaa turhien kirjojen lukemiseen, minun mielestä se on ajantuhlausta. Luen vain sen mitä todella koen tarpeelliseksi.

Minä: (todellinen keskustelu) Pitäisi ostaa kohta uusi astianpesukone. 

Sisko: No miksi et osta nyt?

Minä: Pitää eka hieman säästää sitä varten, että saisi vähän kalliimman.

Sisko: Minä olisin jo hyvissä ajoin säästänyt sitä varten.

Voitte kuvitella kuinka raskasta on, kun joka ikinen keskustelu noudattaa samaa kaavaa. Vaikka myönnän että yksittäisinä otantoina nuo eivät kuulosta kovin kamalilta.