Lyhyehkö, mutta intensiivinen suhde loppui ja nyt mua nolottaa kauheasti.

Alitajuisesti tiedät, että mies on aivan järkyttävän nolo, mutta sulla on vielä tunteita sitä kohtaan. Mulla on yksi tällainen ex, nyt, kun tunteet ovat haihtuneet, haluaisin ripotella jotain unohtamispölyä koko tuttavapiirimme ylle, että unohtaisivat minun koskaan tuollaiseen ällötykseen sekaantuneenkaan.

Saanko kysyä, minkä takia lopetitte tapailun?

Kovin moni tuttuni ei edes tiedä suhteestamme. Lopetimme, koska mies on lähdössä ulkomaankomennukselle enkä halua mitään kaukosuhdetta. Häpeän itseäni jostain syystä. En vain keksi miksi. Inhottava tunne. Sellaine kuin teininä jos ajatteli nolanneensa itsensä. 

Ap

Mä NIIn tiedän mistä puhut.. Mulla semi-pitkä suhde takana, ja alkanut nolottaa ihan kummalliset asiat joita sanoin tai tein miehen seurassa, vaikka silloin ei olisi tullu kuuna päivänä mieleen nolostua. Ihmismieli on erikoinen.

Oon miettinyt mistä tää johtuu.. Jos olisi vaikka niin että jotenkin suojelee itseensä, tosiassa mies ei halunnut jatkaa koska ei varmaan vaan kiinnostanut. Ja sitä itte koittaa ajatellä, että "koska olin niin nolo" se loppui eli olihan siihen ihan hyvä syy. Tiedä häntä.

Niin, voisihan se olla noin. Itse huomaan uskottelevani itselleeni, että ei mies ole ollut suhteessa mukana vilpittömästi, hänellä ei koskaan ollukaan tunteita minua kohtaa jne. Vaikka suhteen aikana oli kyllä ihan selvää,  että näin ei ollut. Olen nyt jälkikäteen uudelleen muokannut tapahtumat mielessäni niin, että olen ollut yksipuolisesti ihastunut vastahkoiseen mieheen ja nolannut itseni täydellisesti. Vaikka todellisuudessa mies teki aloitteen, oli se aktiivisempi osapuoli, puhui tunteistaa jne. Olin kyllä aika rikki kun suhde päättyi, mutta yritin kaikkeni, että asiat menisivät kauniisti ja mahdollisimman helposti miehelle. Mietin ehkä enemmän hänen tunteitaan ja hyvinvointiaan kuin omaani.  Ja nyt sitten häpeän silmät päästäni. 

Ap

Ehkä sulla on joku, ehkä lapsuuden hylkäyshäpeätrauma joka kummittelee ihmissuhteissa. Luin jostakin että ihmisen (vauvan) ensimmäinen ja aito häpeän tunne on se, kun hän satunnaisesti kokee että hän ei saa äidiltä vastakaikua tai lapsi vaikka yllättyy, kun edessä onkin vieras naama kun odotti näkevänsä äidin. Tunnetila onkin häpeä eikä pelästys. Aikuisenakin jos kokee että toinen/toiset eivät välitä, se voi aiheuttaa irrationaalista häpeäntunnetta.

On hyvin mahdollista, että taustalla on joku lapsuuden trauma. Siinä se selitys taisikin tulla. Kiitos 6! :) Hämmästyttävää etten itse heti tajunnut moista.

Ap

Lapsuuteeni ja nuoruuteeni mahtuu kyllä hylkäämiskokemuksia, joten varmasti niitä on vauvanakin ollut.

Jo se tekee olon helpommaksi, että ymmärtää mistä nämä irrationaaliset tunteet kumpuavat. 

Ap

Häpeä varmasti kumpuaa siitä, että paljastit itsesi ja toinen torjui sinut. Vaikka näin ei olisi nyt (siis että mies olisi oikeasti torjunut sinua tai että ero liittyisi lainkaan siihen millainen sinä olet), niin varmaan on samantapaisia muistoja menneisyydestä, jotka nyt aktivoituu, ja yhdistelet asioita mielessäsi. Ehkä tuo itsesi syyttäminen (siis se häpeä) on sinun tapasi käsitellä tällaisia asioita, ajattelet että sinussa on täytynyt olla vikaa ja suhteen päättyessä ns. hyvittelet vielä omaa oletettua nolouttasi miehelle (että hän pääsisi tässä helpolla eikä ajattelisi että olet entistä nolompi tapaus), vaikka ei välttämättä tarvitsisi ja saisit ajatella myös itseäsi.

Ihmiselämän tekee aika mutkikkaaksi se, että meille on tapahtunut varhaisina vuosinamme merkittäviä asioita, joita emme enää muista. Ne tapahtumat vaikuttavat siihen, millaisia olemme, mutteivat auta meitä ymmärtämään itseämme. Voimme vain arvailla, että "jotain on varmaan ollut". Hyviä vastauksia olet saanut, ap.