Paljonko täällä tiedettiin millaista Neuvostoliitossa oikeasti oli

[quote author="Vierailija" time="09.01.2014 klo 20:53"]

No niin,vastan sinulle. Yritän suhtautua puoluettomasti entisen kotimaani. Kyllä toisalta totaaritarista se oli.Toisalta esimerkiksi tiede ja lääketiede oli kehittynyt ja valtio ahkerasti rahoittii tieteellisia tutkimuksia. Esim.ehkä maatalous ei ollutkaan niin kehittynyt, koska valtio vasta muodustui 1917. Mutta valtavan nopeasti oli kehittymässä kasvitiedetta ja maissin käyttö vaativissakiin ilmastoolosuhteissa eli kylmässä ilmastossa.Kuten sanoi että valtio oli nuori ja sen perustajat halusivat tasaarvoa jahyvä elämä kaikille. Ikävä,ettette usko minua vaan naette vain pahaa. Meille ei annettiin edes kunnolla kehittyä vaan Toisen Maailman sodan aikana maa menettii valtavasti resursseja ja ihmisia. Sitten Gulagit minä voin vannoa,ettei yksikään meidän sukulainen koskaan sellaiseissa ollu,mulle kerrottaisi-kaikki oli elossa poikkeuksena sodassa kaatuneita. En tiedä kuka oli Gulageissa ,kaduilla oli turvallista liikua ja ilmapiiri oli rento,en koskaan elämäni aikana jouduin pelkämään-ei kadulla eikä kouluissa ketään pyssyn kanssa.NL oli ensimmäinen maa jossa oli säännöstelty työajat,lomaa,sairasloma ja ilmaiset lounat kuoluissa! Oli koko maan kattava oppivelvollisuus lapset 7 ikäuodelta 17 eet olivat velvollisia käymään koulu. Opetus oli kiinnostava ja vei mennessään! Lastenlääkäri käytännössä tekii kotikäynti,ja oli velvollinen suoritta käynnin hälytyksen päivänä,ja kuten lääkäri on kutsumusammatti niin hoitivat meitä mielillään. Lapsena muistan että lääkäri vaihtui vain kaksi kerta,ja ne olikiin samoja naislääkäreitä samalla osastolla,vain toinen oli aamu ja toinen iltavuoro. Lääkäreitä oli paljon ja tutkivat lasta noin 30 min kerralla. Eikä niin että joka kerta on uus lääkäri ja 10 min per kerta. Ruoka oli ehkä yksinkertainen,mutta nälkäisiä ei nyt niin hirveesti ollu.

[/quote]

Ja minulle sanottiin että aika kultaa muistot. Noin minäkin sen muistan. Kaikki tuttuni kaipaavat vanhoja aikoja.

19, minulla on hyviä kokemuksia Neuvostoliiton ajoista. Kiitos neuvostoliittolaisille lääkäreille ja muille kanssani olleille avuliaille ja ystävällisile ihmisille.

v.1952  Helsingissä 3-vuotiaana leikin ulkona. Muutamat lapset lähtivät pihamme lähellä päätepysäkillä seisovan bussin takaosaan tarkoituksena saada hieman kyytiä kun bussi lähtee...

Lapset pitivät kiinni jostain bussin osasta ja laskivat sitten vauhdin kovetessa iri kätensä. Minäkin uskaltauduin 5-vuotiaan veljeni perässä menemään bussin taakse kyydin saadakseni.

Kun muut lapset laskivat kätensä irti bussista, minä en päässytkään irti. Takistani oli jokin osa pitämässä minua yhä bussin takana eikä kuljettaja tiennyt mitään.

Takin repsahdettua itkin maassa, kasvot veressä. Veljeni juoksi katsomaan ja sairaalaan tuli kyyti.

Joitain iskuja olin saanut kasvoihini, mutta oltuani sairaalassa aikani pääsin kotiin. Tästä alkoi jatkuva päänsärky. Olin usein tutkittavana sairaalassa, mutta siihen aikaan ei nähty röntgenillä kallovammoja eikä ollut nykylaitteita vielä...

10 vuotta kului ainaisessa päänsäryssä kun vanhemmilleni kerrottiin ruotsalaisesta lääkäristä, joka voisi leikkauksella katsoa mikä aiheuttaa särkyä.

Suuntasimme toiveet sinne, mutta meille kerrottiin myös kuinka Neuvostoliitossa tehdään ns. ilmakalloja. Eli kuvausten tueksi on laitettu ilmaa jolloin vammat näkyvät jne.

Minusta on tehty lehtikirjoitus lehteen Ajan kuvat, jossa kerrotaan tarinani ja kuinka pääsin Neuvostoliittoon sairaalaan.

Pääsin Leningradin Neurologiseen Instituuttiin Majakovskajalle.

Siellä huomattiin kuvauksissa että tapaturmasta oli kehittynyt 3,5cmx1cm rustottuma, joka painoi ja aiheutti särkyä.

Ilma "suoristi" rustottumaa ja muutamien viikkojen lääkepistokset vielä tukena.

Suomen neurologi lähetti kiitoksensa, vanhempani ja minä sanomattoman kiitollisia saamastani avusta.

Olin 13-vuotias kun jäin yksin sairaalaan äidin ollessa viejänä. Kaikki lääkärit sekä henkilökunta huolehti minusta kuin omasta lapsestaan. Toivat hedelmiä ja herkkuja. Kun huonekaveri sai jotain vanhemmiltaan, sain minäkin. 

Kävin vuosittain tapaamassa lääkäriä ja hänen perhettään. Ystävystyin ja kirjoittelin. Hän odotti aina keväisin kun turistit tulivat, jospa minäkin taas tulin. Kävin kolmen lapsenikin kanssa. Lämmin ystävyys...tultuani aikuiseksi hän nauroi kuinka olin silloin pieni tyttö...

Sairaalassaolo, hoito ja lääkkeet ei maksanut meille mitään. Kaikki oli ilmaista minulle kuten muillekin neuvostoliittolaisille.

Sairaalassa oli samaan aikaan kaksi muutakin suomalasísta, aikuisia. He paranivat siellä.