On käynyt mielessä että olisi helpotus jos kuolisi

siihen suuntaan tämäkin yhteiskunta on menossa et ois varmaan parempi lähteä pois vaan.yksinäinen,50-kymppinen ja kohta työtönkin...en näe mitään tulevaisuutta enään.

Älä aloittaja luovuta. Ehkä jotakin on vielä tehtävissä. Minäkin olen masentunut, ja elän muille ihmisille. Passaan kaiket päivät perhettäni. Yksi lapsista autisti. Mies ei tee kotona mitään. Jaksan tällä hetkellä sillä, että käyn pari kertaa vuodessa yksin ulkomailla. Pyhitän siellä muutaman hassun päivän vain itselleni.

Elämä on usein rankkaa. Täytyy kuitenkin elää niin kauan kuin Luoja elinpäiviä antaa. Uskon että jokaisella päivällä on tarkoitus. Toivottavasti saatte hyviä ja iloisia päiviä enemmän tulevaisuudessa.

On käynyt mielessä, mutta mitäpä tässä yh:na vinkumaan, kun on terve lapsi.

Rahat menevät asumiseen ja ruokaan.

Kirpparivaatteita käytetään, muta sehän on sitä ihanaa kierrätystyä.

Olet ylirasittunut. Kaikkea ei jaksa yksin. Voisiko joku auttaa? Lastensuojelu?

Itse olen 30-vuotias työkyvytön nainen. Masennusta, pakko-oireista häiriötä, epävakautta ja joskus psykoottisuutta. Minäkään en haluaisi enää elää. Inhoan tätä maailmaa, enkä kuulu tänne. Uskon silti Luojaan ja sieluihin ja yritän ajatella, että omilla ajatuksilla pystyy vaikuttamaan millaiseksi oma elämä muodostuu. Rukoilen viikottain, itken päivittäin, olen väsynyt kun en saa nukuttua kunnolla. Jokainen meistä täältä kuitenkin aikanaan lähtee, se on varmaa.

Älä huoli, korona kaataa meidät kaikki kahden viikon päästä. Jäähallit on ruumishuoneina jne.

Täällä nelikymppinen nainen, mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeellä. Ei lapsia, ei miestä, ei tutkintoa, ei työpaikkaa. Monesti olen miettinyt, että kannattaako tässä enää elääkään. Sitten kuitenkin jostain nousee elämänhalu ja jonkinlainen taistelutahto. Haluan selättää oman sairauteni, ja päästä tekemään vielä jotakin jolla on väliä. Lasten puuttuminen tekee kipeää, kun sitä ajattelee. Siispä koetan olla ajattelematta sitä. Ehkä vielä on mahdollista saada sisältöä elämään vaikka työpaikasta, tai ainakin harrastuksista. Koetan pitää kiinni toivosta. En halua luovuttaa.

Et ole ainoa. Olen yhden teinin yh, hänellä ei ole paljon ongelmia, mutta terapiaa tarvitsee kuitenkin. Itsekin käyn terapiassa, olen hyvin monella tapaa traumatisoitunut, seksuaalisesti hyväksikäytetty, ja myös oikeuslaitoksen suhtautumisen traumatisoima. En ole vuosiin uskaltanut olla tekemisissä ihmisten kanssa. Itsemurha tulee jatkuvasti mieleen. Myös tänään. Mikään terapia ei tule koskaan saamaan minua enää kuntoon, olen nähnyt liikaa pahaa viranomaistoiminnassa ja myös terveydenhoidossa, kun on yrittänyt etsiä apua. Minulla ei ole yksinkertaisesti muuta mahdollisuutta enää elämässä. Pahuus voittaa aina. Teinin takia pysyttelen hengissä, mutta jokainen päivä itselleni on pelkkää tuskaa ja kipua. Kipua siitä, että kukaan ei välitä, ei auta, ja koko asia oli ilmeisesti minun syytäni.

Sinä olet tärkeä. Tärkeä ja rakas niille nuorillesi vaikka ne ei aina sitä näyttäisikään. HIenoa, että pidät heistä huolta. Ulosotossa on ikävä olla, mutta aina on toivoa. Jos ei muuta niin lottoa. Vaikkei sulla ole puolisoa, ei tarvitse olla surullinen. Joskus se on hyväkin kun ei ole vielä ukkoa hoidettavana. Sinkkuja on Suomi pullollaan, siitä vaan ei puhuta. Ajattele niin, että eipä ole kukaan päättämässä sun asioista. Saat piereskelläkin rauhassa ja näyttää vaikka suohirviöltä. Vaikka elämänkoulua ei aina arvostettaisinkaan, se jos mikä opettaa ja kehittää sielua. Se on sitä pääomaa mitä ei rahalla saa. Muista ottaa hetkiä itsellesi älä kuitenkaan lähde baariin, siellä on ne samat selkäänpuukottajat ja maltaita maksava suruliemi ( ja korona ), Nauti pikkuasioista, hulluistakin sellaisista. Kaikkea hyvää elämääsi ja elämäänne :). Lets jaksetaan tää syksy ja haastava korona-aika :).