Kun aloititte yrittämään/odottamaan esikoista...

Ei mulla ole ikinä ollut mitään tuollaista "tämän pitää olla kunnossa ja vasta sitten lapsi" -juttua. 

Olin 22 kun jätettiin miehen kanssa ehkäisy pois, olimme olleet jo pari vuotta yhdessä ja asuttukin yli vuosi yhdessä, kihloissakin taidettiin jo tuolloin olla. Mies oli mua 3 vuotta vanhempi. Oltiin kummatkin vakitöissä, hyvä palkka, vuokra-asunto ihan kivalla paikalla, ei ollut mitään syytä miksi ei olisi voitu perhettä perustaa.

Lapsi tosin antoi odottaa itseään seuraavan viisi vuotta.

Olin 34 ja ollut vuosia masentunut. En ollut ajatellut, että pystyisin koskaan olemaan äiti, koska olen niin omanajanhaluinen ja itseeni keskittynyt. Silti tunsin valtavaa alemmuudentunnetta asiasta, masennukseni oli ryöstämässä minulta mahdollisuuden olla normaali ihminen ja saada perhe. Vihasin kaikkien läheisteni vauvauutisia enkä koskaan onnitellut heitä. Miksi olisin onnitellut onnellisia? Eivät he minun onnittelujani kaipaa, ajattelin silloin ja yhä ymmärrän, etten ailloin pystynyt näkemään tilanteessa mitään hyvää.

Mutta sitten yksi ystäväni, jolla meni ehkä vielä huonommin kuin minulla noin yleisillä mittareilla (työ, ihmissuhteet) mitattuna löysi miehen (iloinen uutinen) ja kertoi, että he haluavat lapsen. Silloin mä ajattelin, että jos tuokin uskaltaa, uskallan minäkin.

Minkään muun asian en halunnut olevan kunnossa, kuin sen, että mä itse haluan lapsen, ja uskon voivani hoitaa homman, se riitti. Koska mulla kyllä oli ammatti, velaton kämppä ja mies, niitä pidin jotenkin itsestäänselvinä asioina, jo siinä iässä. Ja kun on vähän varallisuutta takanaan, yhteiskunta auttaa sen verran että pärjätään. Nyt meillä on kaksi lasta ja rankkaa on ollut, välillä mietin, että hätiköinkö sittenkin, mutta toisaalta en olisi ikinä tiennyt, mitä pidän perhe-elämästä, ellen olisi kokeillut ja olisin kai tosi katkera. Vaikeaa, niin tai näin, mies saa meillä hoitaa lapsia tosi paljon, mä parantelen vieläkin itseäni kroonisen masennuksen jäljiltä, joka muuten onneksi parani toisen lapsen synnyttyä.

Omakotitalo oli juuri valmistumassa ja olimme menneet kihloihin. Kummallekin oli ostettu uudehko auto ja kummallakin oli vakituinen työpaikka. Sitten päätimme, että ruvetaanko yrittämään lasta. Ikää oli reilu 30 v. Hedelmöityshoidoilla tuli lapsi 6 vuotta myöhemmin.

Olin 29-vuotias, mies 32-vuotias. Mies oli saanut vakiduunin, minä olin yhä määräaikaisuuksilla. Halusimme, että edes toisella on vakihomma, ettei mahdollisesti katkeavat määräaikaisuudet suista asuntovelallista perhettämme ahdinkoon.

Naimisiin olimme menneet jo viisi vuotta aiemmin, oma kerrostaloneliö oli ostettu vuotta aiemmin. Olimme valmistuneet maistereiksi jo kolme vuotta aiemmin, eli tutkintokin oli plakkarissa ja työuraa useita vuosia - mutta siis pätkinä ainakin minulla.

MÄ olin 24 ja mies 25. Oltiin oltu vuosi naimisissa, mä oli ntullut takaisin ulkomaankomennukselta ja mä laskin, että saan maisterinpaperit käteen ennen lapsen syntymää. Asiaa oli harkittu noin vuosi, mutta kyse ei ollut ajankohdan harkitsemisesta: tiesimme silloin jo, että elämää on lapsen syntymän jälkeenkin, haasteita tulee ja menee, eikä mikään ideaalikaan tilanne pysy sellaisena ikuisesti. Meillä ei siis ollut mitään kynnystilannetta, jossa asioiden olisi pitänyt vähintään olla, että lapsi olisi ollut tervetullut. Sen sijaan me harkitsimme sitä, haluammeko ylipäänsä lapsen ja miten me sen hoidon ja muun elämän sitten järjestämme, jos/kun sellainen saadaan..

[quote author="Vierailija" time="29.10.2013 klo 08:27"]

Minkä ikäisiä olitte ja minkälainen elämäntilanteenne oli? Kauanko lapsentekoa oli suunniteltu tai "harkittu" ja oliko ko elämäntilanteessa joku ratkaiseva asia sen suhteen, että aika oli oikea (opiskelut loppu, miehen armeija käyty, asunto ostettu, avioliitto tms) - vai oliko ratkaisu "fiilispohjalla" (eli tilanne ei mielestänne ehkä ollut ns ideaali, mutta lapsi oli silti tervetullut)? Mitkä asiat teidän kohdallanne olivat sellaisia, joiden halusitte olevan hoidossa ennen lasta?

[/quote]

28, itselläni oli opinnot kesken, miehellä hyvä työ, asunto oli oma ja oltiin naimisissa. Tilanne lapsen saamiseen ei ollut omalta osaltani ideaali, mutta oli jo vuosikausia ollut aina jollain tavalla huono aika ja kun kolmekymppiä alkoi lähestymään, tulin siihen lopputulokseen etten ala sitä täydellistä aikaa odottamaan. Taivas ei tippunut eikä maailma kaatunut, hyvin meni.

Kun aloimme yrittää lasta, mä olin 27 ja mies 34. Olin saanut vuotta aiemmin vakituisen viran valtiolta, miehellä oli ollut virka jo pitkään. Oltiin hankittu yhteinen asunto 1,5 vuotta aiemmin. Lisäksi meillä oli uusi auto.

Elämäntilanteen puolesta yrittämisen olisi voinut ehkä aloittaa jo vuotta aiemmin, mutta mä en ollut silloin vielä henkisesti valmis. Enkä tainnut olla ihan valmis vielä silloinkaan, kun aloitettiin yrittäminen ja tulin nopeasti raskaaksi. Onneksi kuitenkin kypsyin äitiyteen lapsen synnyttyä.

Olimme 34- ja 35-vuotiaita, menty naimisiin pari kuukautta aikaisemmin muutaman vuoden tuntemisen jälkeen. Taloudellinen tilanne hyvä, molemmilla yli kymmenen vuotta uraa takana. Autot, asunnot, säästöt ym. olivat olemassa. Sovittiin, että lapsia tulee jos on tullakseen ja hämmästykseksemme saman tien sitten tärppäsi. 

Meille luullakseni ratkaisevaa lasten hankkimisen kannalta oli naimisiin meneminen. Itse koen, että vasta avioliitto tekee pariskunnan ja lapset sitten pariskunnasta perheen. Mitään erityisen loogista syytä tälle näkemykselleni ei ole, enkä ajattele että kenenkään muun pitäisi olla naimisissa hankkiakseen lapsia. 

Lapsi laitettiin "tilaukseen", kun minä olin 29 ja mies 28. Molemmilla maisterintutkinnot valmiina, vakityöt, oma (velallinen toki) paritaloneliö, auto, säästöjä jonkin verran. Yhteiseloa takana kahdeksan vuotta, josta naimisissa kaksi.

Nyt vuotta myöhemmin olen raskaana, ikää molemmilla vuotta enemmän, muuten sama tilanne. Auto on tosin isompi :)

Oltiin 21, vakituiset työt, minulla 2 sijoitusasuntoa, jotka maksoivat koko ajan itse itseään hyvää vauhtia. Miehellä 1 sijoitusasunto. Edullinen vuokra kolmio. Heti tärppäsi ja kaksoset tuli :) 

Ollaan 22- ja 23-v, molemmilla korkeakouluopinnot kesken ja asutaan vuokralla. Ollaan oltu yhdessä neljä vuotta, kesällä mentiin naimisiin. Minä pidän siis ensi lukuvuoden vauvanhoito- ja graduntekovapaata koulusta, mies valmistuu ja työpaikoista saa valita, mihin tahtoo. Aletaan vuoden päästä säästämään asuntoa varten. Ennen kolmeakymppiä vielä toinen lapsi, omatkin opinnot valmiiksi ja oman asunnon osto. Vähän eri järjestyksessä kuin muilla, sillä lapsentekoa olis muuten joutunu ootteleen turhan pitkään :)

Tulin raskaaksi samalla, kun "menetin" neitsyyteni, nuorena, täysin suunnittelematta ja yhden yön suhteesta. Oli parasta, mitä minulle on tapahtunut ikinä.

Olen nyt rv 11 raskaana <3 Heinä-elokuussa annoimme lapselle mahdollisuuden tulla ja meillä tärppäsi heti ensimmäisestä kierrosta!

Olen itse 25-vuotias, AMK:n käynyt ja 3 vuotta työelämässä ollut nuori nainen. Vakipaikkaa ei ole, olen määräaikainen. Puolisoni on samanikäinen, hänellä on vakityöt. Otimme kesällä lainaa ja ostimme oman asunnon.

Emme nähneet mitään syytä, miksei perheemme voisi tässä vaiheessa lisääntyä <3

Ehdottomasti fiilispohjalta lähdettiin. Mitään perinteisiä "edellytyksiä" vauvan tekemiseen ei vielä ollut siinä vaiheessa, kun raskaaksi tulin. Ainoana ehkä se, että siinä vaiheessa kun testi näytti +, olimme olleet yhdessä 3,5 vuotta joista kihloissa 1,5 vuotta. Itselläni ikää 21 vuotta, lukio käytynä ja amk kesken. Mies 23-vuotias, ei mitään aiempaa koulutusta peruskoulun jälkeen erinäisistä itsestään riippumattomista syistä, opiskeli työkkärin järjestämässä aikuiskoulutuksessa itselleen ammattia. Rahaa tai tuloja ei sen enempää kuin mitä tukia saatiin (opintoraha ja työmarkkinatuki). Molemmilla omat (halvat mutta toimivat) autot, vuokrakaksio.

Lähtötilanne ei siis mitenkään ihanne lapsihaaveille, mutta lapsi kuitenkin haluttiin. Ollaan molemmat aina ajateltu, että elämää ei pitäisi elää joidenkin tiettyjen kaavojen mukaan. Tarkoitus tai tavoite ei kuitenkaan ollut elää kelan ja sossun (missä ei olla kyllä koskaan jouduttu käymään) rahoilla, vaan mies on jatkuvasti koittanut tehdä jotain työllistyäkseen. Tilanne on tässä raskauden aikana kuitenkin muuttunut aika roimasti parempaan, kun vain pari viikkoa sitten mies sai ammattitutkinnon päätökseen ja pääsi heti oman alansa firmaan töihin. Kesällä muutettiin vuokrakolmioon ja miehen auto on vaihtunut farkkumalliin. Itselläni amk on toki kesken, mutta olen jo aiemmin ollut epävarma alavalinnastani, joten vauva tulee hyvään saumaan kun saan vähän harkinta-aikaa että mitä tekisin kun vauva on sen ikäinen että raaskii laittaa hoitoon. Mielelläni olisin kotona vähän pitempäänkin nyt kun se on taloudellisesti mahdollista.

Olin 23v, mies 24v yhdessä 7 vuotta. Mies oli työtön, mulla opinnot jäissä, töissä olin ollut vuoden. Kun poika sai  alkunsa puolivahingossa, sai mies siitä parin kk päästä vakiduunin. Tällä hetkellä talous on kunnossa ja oman asunnon osto suunnitteilla. Lapsilisätkin on voitu ohjata pojun omalle säästötilille. Mulla on tarkoitus äippäloman jälkeen mennä takas koulun penkille

Nyt siis menossa rv 35 joten miehen valmistuminen ja töihin pääsy ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. :) 19

Minä olen 25 ja mies 29. Olemme olleet yhdessä viisi vuotta, ensi kuussa menemme naimisiin. Mies on valmistunut ja vakitöissä. Minulla on keskeneräinen gradu ja olen ollut pari vuotta alani määräaikaisissa töissä. Ehdin ehkä alkuvuodesta valmistua. Asumme vuokralla, mutta säästämme asuntoon. Auto on velaton.

Olen puolivälissä raskautta. Lapsi tärppäsi heti, kun jätimme ehkäisyn pois. Tilanteemme ei varmaan ole kaikkien mielestä ideaali, mutta itse en usko, että elämäntilanteet koskaan ovat muuttumattomia. Jos jäisin odottamaan vakipaikkaa, vauva myöhästyisi ehkä kymmenellä vuodella. En olisi tahtonut enää odottaa kovin pitkään.

Aloititte yrittämisen/odottamisen. Tai aloitte yrittää/odottaa. Terveisin Autocorrect.

Olin 21 v. ja mies 23. Molemmilla opiskelut takana ja vakityöt. Raskauden aikana alettiin vasta katselemaan taloja ja päästiin muuttamaan pari kk ennen laskettua aikaa.

Kaikki lapset tehtynä, kun mä täytin 25 v.

Nyt 37 v. ja saman miehen kanssa edelleen elelen.

Olin 23 ja Mies 25 kun alettiin esikoista yrittämään. Vuokralla asuttiin. Miehellä vakityö ja minulla amk-opinnot kesken. Yhdessä oltiin oltu 4v ja kihloissa jo 3v. Vauvakuumetta oli ollut jo kolme vuotta ennen yrittämisen alkua. Henkisesti koimme olevamme valmiita vanhemmiksi. Nyt siitä on aikaa neljä vuotta, olemme naimisissa, toinen lapsi tullut, minä valmistunut. Vuokralla asutaan edelleen, minä pätkätöissä ja mies edelleen vakityössä, tosin työnantaja vaihtunut. Nyt säästetään omaan asuntoon ja minä koitan löytää unelmien työpaikan.